Vanhemmuus ja vanhemmat

[q]Epailija, 20.4.2006 21:58:
No niin, lapsukaiset!
[/q]

Höh, ehdit ensin.

Kysymys siis kuuluu, onko mielekästä ja mahdollista
rajoittaa yksilöiden oikeutta hankkia lapsia biologisin
keinoin. Rajoitusten puolustajilta ei ole kovin
paljoa tullut käytännöllisiä näkemyksiä siitä, millä
perusteella oikeutta voitaisiin rajoittaa: yleensähän
huonon vanhemmuuden voi todeta vasta siinä vaiheessa
kun lapsi on jo tullut maailmaan.

Käytännössä tämäntyyppinen yksityiselämään puuttuminen
siis edellyttäisi kunkin yksilön arkielämän perinpohjaista
tuntemista ja seuraamista, jotta voitaisiin arvioida
itse kunkin kykenevyyttä vanhemmuuteen - ja toki jatkuvasti.
Voihan henkilöstä, joka juuri nyt kykenisi vanhemmuuteen
tulla huomenna alkoholisti.

Reaalimaailmassa tuntuukin siltä, että vanhemmuuden
säätely vaatisi hyvin tiukkaa totalitaarista yhteiskuntaa,
joka puolestaan tunnetusti johtaa muihin yhteiskunnallisiin
ongelmiin. Jo pelkästään sosiaalisen eriarvoisuuden
alleviivaaminen tällaisilla rajoituksilla johtaa aina rajuihin
vastakkainasetteluihin ja levottomuuksiin. Vanhemmuuden
kontrollointia ei siksi voi käsitellä täysin erillään muista
sosiaalisista ongelmista, ja tämän kaikki vanhemmusdystopistit
säännönmukaisesti sivuuttavat haavekuvissaan.

miksi kenelläkään tulisi olla oikeus tuoda lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan?

[q]siveys, 20.4.2006 22:09:
miksi kenelläkään tulisi olla oikeus tuoda lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan?
[/q]

Yhtä hyvin voisit kysyä, miksi kenenkään pitäisi
ylipäätään saada elää tässä maailmassa?
Sä olet nyt uppoamassa hyvin syvään ontologiseen
suohon.

[q]Karski,
Yhtä hyvin voisit kysyä, miksi kenenkään pitäisi
ylipäätään saada elää tässä maailmassa?
[/q]
Sen sijaan kysynkin miksi meillä on oikeus elää Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta suurimmalla osalla maailmasta ei ole?

Onko oikein, että meillä on mahdollisuus antaa lapselle etuoikeus syntyä Suomen kansalaiseksi, mutta muiden maiden kansalaisilla ei ole?

[q]siveys, 20.4.2006 22:19:
---
Karski,
Yhtä hyvin voisit kysyä, miksi kenenkään pitäisi
ylipäätään saada elää tässä maailmassa?

---

Sen sijaan kysynkin miksi meillä on oikeus elää Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta suurimmalla osalla maailmasta ei ole?

Onko oikein, että meillä on mahdollisuus antaa lapselle etuoikeus syntyä Suomen kansalaiseksi, mutta muiden maiden kansalaisilla ei ole?
[/q]

Eli miksei afrikan lapsilla ole oikeutta
syntyä suomalaisesta äidistä?
Eihän suomalainen naine voi afrikkaankaan
synnyttää, jollei nyt sitten just silloin satu
sillä mantereella olemaan. Koko tää ajatus
tuntuu absurdilta.

[q]siveys, 20.4.2006 22:19:
Sen sijaan kysynkin miksi meillä on oikeus elää Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa, mutta suurimmalla osalla maailmasta ei ole?

Onko oikein, että meillä on mahdollisuus antaa lapselle etuoikeus syntyä Suomen kansalaiseksi, mutta muiden maiden kansalaisilla ei ole?
[/q]

Nyt meinaa mopo lähetä kyllä keskustelussa käsistä heti alkumetreillä. Oikeudet ovat puhtaasti mielikuvitusolentoja, joten niitä ei nähdäkseni kannata keskusteluissa hirveästi mainostaa. Kaikki annetut oikeudet voidaan ottaa myös pois ja vastaavasti poistetut palauttaa. Mikään asianlaita ei myöskään ole yksiselitteisesti oikein tai väärin, joten miksi, oi miksi viedä keskustelua tuohon suuntaan?

[q]~~maarit~~, 20.4.2006 22:23:
Siis mitä? Ai näinkin voi ajatella.. Koska aika monesti törmää siihen ajattelutapaan, että yksinhuoltajaäidit on surullisia luusereita ja yksinhuoltajaisät suuria sankareita!
[/q]

Eikös huoltajuus kuitenkin useimmiten anneta erotilanteissa äidille? Se nimittäin mielestäni viittaisi siihen, että äitiä pidetään yleisesti ottaen sopivampana kasvattamaan lasta yksin kuin isää.

Oletetaan nyt, riippumatta siitä mitä itse olen mieltä, että olisi tarvetta estää joidenkin ihmisten toimiminen vanhempina siksi, että se on haitallista lapselle.

Kelpaisiko esimerkiksi sellainen vaihtoehto, että kenenkään itsemääräämisoikeuteen ei kosketa ja kaikki saavat vapaasti lisääntyä, mutta mikäli lapsi sitten putkahtaa maailmaan ei lapsen kohtalo enää olisi synnyttäjän itsemääräämisoikeuden piirissä. Vanhemmat laitettaisiin heti synnytyksen jälkeen adoption kaltaiseen tarkasteluun, jonka perusteella päätetään, että saako vanhemmat pitää lapsen vai annetaanko se adoptoitavaksi. Lapsen synnyttäjät ja adoptoijat olisivat siis samalla viivalla.

Vaikkapa viiden vuoden sisällä kieltävästä päätöksestä uuden lapsen maailmaan putkauttaminen voitaisiin kriminalisoida ja "vastuuttomasta" lasten maailmaan putkauttelusta joutuisi linnaan, jossa ei olisi mahdollisuuta hedelmöittyä.

Tällä tavalla ei luonnollisesti voida estää äidin lapselle raskausaikana aiheuttamia vaurioita, mutta vältyttäisiin todennäköisemmin suuremmilta psyykkisiltä ongelmilta.

Kritisoikaa vapaasti ja kehitellään ideaa eteenpäin ja katsotaan löydämmekö nykyisiä käytäntöjä paremman vaihtoehdon!

No lyhyesti tässä ennen yöpuulle vetäytymistä
ilmeisimmät ongelmat:

1. Minne laitettaisiin lapset, joiden vanhemmat
on todettu kyvyttömiksi vanhemmuuteen?
Onko esim. laitosmainen orpokoti hyvä kasvuympäristö?

2. Mistä varat siihen, että jokaista syntynyttä lasta
vanhempineen tarkkaillaan yötä päivää? Mistä
henkilökunta, tekniikka ja ylipäätään koko infrastruktuuri:
suomessa on tällä hetkellä n. 900 000 lasta
(lähde: http://www.stat.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html)
valvottavaksi. Ihan kevyillä satsauksilla tällaista valvontaa
ei järjestetä. Samalla rahalla saisi ratkaistua niitä
ongelmia, jotka osaltaan vaikuttavat siihen millaisen
kodin vanhemmat voivat lapselleen tarjota: työttömille
työtä, alkoholisteille hoitoa, jne.

Tästä tulee nyt vähän blogimainen yksinpuhelu.

Mä haluaisin olla rakastava isä, joka osoittaa kiinnostusta lapsiensa tekemisiä kohtaan positiivisessa hengessä pyrkimättä ohjaamaan lapsiani jotain tiettyä muottia kohti. Mä en halua tehdä mahdollisista tulevista lapsistani sen paremmin itseni kuin kenenkään muun kopiota vaan haluan lapsien lopulta tekevän itse itsestään juuri sitä mikä niistä tuntuu parhaalta. Haluaisin olla se faija, joka ottaa kopin kun skidien kehittämien projektien alta joskus maa pettää tai muuten vaan elämä tuntuu raskaalta.

Jos jotain haluan ennen tota myöhempää vaihetta niille ihan pienille lapsille tuputtaa, niin se on kuvataiteiden ja muun itseilmaisun harrastaminen. Tai no, paremminkin rohkaista sellaiseen antamalla siihen hyvät edellytykset.

Omista vanhemmistani mulla on pääsääntöisesti erittäin positiivisia kokemuksia ja hyvä fiilis.

Erityisesti mutsini kanssa koen olevani hyvin läheinen ja mun mutsini on juuri sellainen mutsi kuin millainen mä haluan faijana olla. Mutsi on ottanut kopin jo monta kertaa enemmän kuin siltä olis kohtuullista vaatia ja se on niin rehellisesti kiinnostunut mun joskus omituistakin jutuistani ja projekteistani ettei mun tarvitse edes itsekseni epäillä sitä. Mutsin kanssa on myöskin hyvä puhua ja sillä on suurimman osan asioista suhteen kiitettävän avara ja todella harvoin erilaisuutta tuomitseva maailmankatsomus. Much love.

Faijan kanssa en ole samalla tavalla läheinen, mutta läheinen kuitenkin. Meillä ei niin usein ole pitkiä pätkiä höpötettävää keskenämme, koska faija on sellainen aika perussuomalainen käytännönläheinen ja harvasanainen mies. Tärkeintä on kuitenkin ollut, että faijankaan rakkautta lapsiinsa mun ei ole koskaan tarvinnut kyseenalaistaa ja että faijalta oon oppinut paljon asioita elämästä. Kuten sen ettei miehenkään aina tarvii olla pahaperseinen macho vaan niitä pehmeitä puoliaankin voi ja pitää näyttää. Faija auttaa mua tälläkin hetkellä ihan konkreettisesti keittiörempassa ja silloin kun duunataan yhdessä jotain meillä on ehkä eniten yhteistä vaikka kummallakin on kyllä niin kova pää, että joskus meinaa pärähtää hermo. Faija on joskus jäärä, mutta en vaihtais sitä kenenkään. Much love siihenkin suuntaan.

Kaiken kaikkiaan mulla ei ole mitään kitistävää vanhemmistani. Mulla ja pikkubroidilla on mun mielestä käynyt tosi hyvä munkki kun vanhempia on jaettu.

Mä en siis koe vanhempieni tehneen suoranaisia virheitä, joiden toistamista mun pitäisi osata varoa. Totta kai kaikki joskus mokaa, mutta jotain yksittäisiä nyt ei lasketa, koska ne tekee meistä vaan ihmisiä. Paljon enemmän mä niitä mokia olen kuitenkin tehnyt kuin ne.

Se, sovinko omasta mielestäni vanhemmaksi onkin jo vähän kinkkisempi kysymys, jota olisi varmaan joku muu parempi arvioimaan. Roolimalliksi en katso sopivani ja tällä hetkellä voisin olla isähahmona aika kaukana siitä mitä mahdollisille tuleville lapsilleni toivoisin. Sitten kun osaan ihan oikeasti huolehtia itsestänikin tämä kysymys kannattaa kysyä uudelleen ja toivottavasti siihen ei kulu vuosia, koska olen itsekin väsynyt tilanteeseen, joka saa mut ajattelemaan itsestäni näin.

Lapset, tie onneen? No, en mä nyt lapsia ihan sellaisenakaan näe. Suurimman osan elämästäni mä olen hylkinyt ja suorastaan vastustanut ajatusta lisääntymisestä ja vasta viimeisen muutaman vuoden aikana olen alkanut nähdä sen asiana, jonka kummallekin puolelle kannattaa antaa ajatusta. Mä en usko että lapset tekesivät musta yhtään kokonaisemman ihmisen ja en myöskään näe sitä lapsien funktiona. Jos lapsia joskus tulee, niin ainakaan niitä ei pidä tulla siksi, että mulla olis parempi fiilis. Ei lapset voi olla mua varten vaan mun pitää olla lapsia varten vaikka en usko silloinkaan määritteleväni itseäni pelkästään isyyden pohjalta.

Näkisin että elämäntilanne, jossa lapsien hankkimista voi ruveta pohtimaan on sellainen, jossa jälkikasvun tulolle maailmaan on olemassa järkevä emotionaalinen pohja. Lapsen tulee olla haluttu ja mieluiten myös suunniteltu (vaikka esim. itse en sitä ollutkaan). Jos puhutaan siitä, että mä olisin toisen vanhemman roolissa, niin haluaisin myöskin kokea itseni ehdottoman varmaksi tunteistani lapsen äitiä kohtaan ja tietää hänen tuntevan samoin - en nimittäin halua päätyä viikonloppuisäksi kenellekkään, koska se olisi hanurista mun näkökulmasta sekä lapselle että itselleni. Taloudellisia asioita mä en näe niin suunnattoman olennaisina, vaikka toki vakaa taloudellinen tilanne varmaan asioita helpottaisikin.

Vanhemmuuden säätely on vähän monimutkainen juttu. No, ainakaan mä en halua toimia sensorina siinä kuka vanhemmaksi sopii ja kuka ei vaikka kieltämättä joskus tekisi mieli. Mun mielestäni vanhemmuuden valtiojohtoisen säätelyn sijaan kukin meistä voisi istua alas ihan itsekseen aina silloin tällöin kelaamaan tota koko vanhemmuusasiaa ennenkuin siihen lähtee mukaan. Sitä vois kysellä itseltään kysymyksiä ja vaatia niihin vastauksia. Kysymisen voisi aloittaa omista motiiveistaan, omista kyvyistään ja edetä siitä vaikkapa siihen mitä hyvä vanhemmuus itselle edustaa. Jos havaitsee että motiivit ovat itsekkäitä, omat skillit ja tilanne sillä hetkellä huonot tai vajavaiset tai ettei edes osaa vastata itselleen näihin kysymyksiin, niin pitäisi tajuta ainakin viivyttää niiden lapsien hankkimista.

Yksinhuoltajuudesta en osaa sanoa yhtään mitään ja musta hyvä vanhemmuus ei ole mitenkään sukupuolisidonnainen juttu. Kannatan homo- ja lesboparien adoptio-oikeutta ja koen jotenkin omituiseksi että se on asia, josta tarvitsee edes joutua keskustelemaan. On se nyt piru jos seksuaalinen orientaatio on tässä maailmassa noin iso asia.

Lapsen adoptoiminen ei mun mielestäni ole sen parempi tai huonompi vaihtoehto kuin luonnollinen lisääntyminen, mutta se on varteenotettava vaihtoehto.

Lapsia pitäisi mun mielestäni saada kurittaa myös fyysisesti maalaisjärjen rajoissa. Lasta ei saa pahoinpidellä, mutta tukkapöllyä, selkäsaunaa ja luunappia en koe pahoinpitelyksi. Mua on skidinä kuritettu fyysisesti idioottimaisista tempauksista ja on ollut ainoastaan hyväksi. Sillä tavalla meni perille monta sellaista viestiä, jotka eivät olisi muuten menneet perille joko ollenkaan tai niiden omaksumisessa olisi mennyt tarpeettoman pitkä aika.

Sellaista.

[q]mayah, 20.4.2006 23:03:
Josta päästäänkin kysymykseen: kuka on riittävän hyvä ja täysijärkinen päättämään, että kuka on riittävän hyvä ja täysijärkinen päättämään saako vanhemmat pitää lapsensa?
[/q]

Minä. Seuraava kysymys.

;)

Jonelle propsit loistavasta avauksesta topicissa. Sanotaan nyt vielä väärinymmärrysten välttämiseksi, että henkilökohtaisesti en koe sukupuolta mitenkään määrääväksi tekijäksi siinä, onko joku hyvä vanhempi vai ei. Hedelmöitys- ja adoptio-oikeuskeskusteluissa homo- ja lesboparit kuitenkin tuppaavat nousemaan tapetille ja usein kuultu väite noissa keskusteluissa on että lapsi tarvitsee sekä isän että äidin. Tavallaan vielä oudompaa on argumentointi lapsen oikeudella isään ja äitiin. Entä oikeus kahteen isään tai kahteen äitiin? Ei kai kukaan niitä oikeuksia ole lapselta riistänyt?

[q]mayah, 20.4.2006 23:03:
Josta päästäänkin kysymykseen: kuka on riittävän hyvä ja täysijärkinen päättämään, että kuka on riittävän hyvä ja täysijärkinen päättämään saako vanhemmat pitää lapsensa?
[/q]
Meillä on yhteiskunnassamme erilaisia normeja, joiden noudattamista voidaan käyttää suhteellisen objektiivisesti mittaamaan vanhemmaksi soveltuvuutta. Esimerkiksi lain noudattaminen ja maksuhäiriötön taloudenhoito voisivat olla eräitä kriteerejä muiden joukossa.

Nämäkään eivät luonnollisesti suoranaan indikoi sitä ovatko henkilöt soveltuvia vanhemmiksi, mutta niillä voidaan parantaa todennäköisyyttä sille, että lapsi saa kunnollisen kasvuympäristön.

Jonkinlainen järjestelmähän meillä on jo adoptiovanhemmiksi soveltuvuuden arvioimiseksi jo tänä päivänä, enkä kuule kenenkään kiljuvan ja valittavan, että on niiiin väärin kun adoptiolapsia ei jaeta ihan kenelle tahansa joka pyytää. Mikäli tämä järjestelmä laajennettaisiin myös biologisiin lapsiin voisi jonkinlaiset tarkistukset nykyisin käytössä oleviin kriteereihin olla paikallaan (ja voisi kyllä olla, vaikka ei laajennettaisikaan), mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että sellaisen kriteeristön luominen on mahdollista, jolla kyettäisiin tasavertaistamaan lasten odotusarvoista kasvuympäristön laatua.

Haluaisin olla vanhempana juuri semmoinen, kuin meidän äiti, mutta jo nyt tiedän, että en siihen pysty. Mä olen nimittäin usein veljen lapsille sanomassa, että: "Ääh...älä nyt viitti", mutta meidän äiti on aina: "Viitti vaan."

Semmoista lapsen kykeneväisyyden tunnetta ei sais mennä dumaamaan. Veljentyttö joskus sanoi jostain piirrustuksesta: "Voi, kumpa osaisin piirtää noin hyvin.", johon meidän äiti totesi: "Kyllä sä vielä osaat, jos itse haluat."

Oliko tää nyt sekava sepustus, joo, mutta ehkä saitte sen pointin.

Keskustelussa siitä, kuka sopii vanhemmaksi kannattaa muistaa se, että vanhemmuus muuttaa ihmistä yleensä suutaan tai toiseen. Toisia enemmän ja toisia vähemmän. Toisia parempaan ja toisia pahempaan suuntaan.

Joku saattaa tosiaan ratketa ryyppäämään, kun lapsen saa. Lapsen hoitaminen on raskasta tai jaadijaadi jaa, mutta toisaalta, on niitäkin, jotka vanhemmuus saa lopettamaan ryyppäämisen tai narkkaamisen.

What? Lapsi tarvitsee Hellyyttä, Huomiota, Huolenpitoa. Oikeassa suhteessa sopivan tiukat rajat kuhunkin elämänvaiheeseen liittyen, joita ei ylitetä. Asiat selvitetään, saman päivän kuluessa kun ne ovat tapahtuneet. Ei siten että "tästä puhutaan vielä" -ja sitten ei puhutakaan. Haluan tarjota lapsilleni raittiin miehen mallin, joka näyttää tunteensa. Ei lyö, ei sulkeudu, vaan kuuntelee, antaa anteeksi ja rohkaisee löytämään oman kanavan itsensä ilmaisulle. Toivon laps(i)eni kasvavan kahden rakastavan vanhemman hoivassa siihen saakka, kunnes ovat kypsiä lentämään omilla siivillään.

Oma suhde? Täydellisiä vanhempia ei ole olemassa. Olen tyytyväinen siitä että asiat jotka painaa, on aina selvitetty ja niille on löydetty aikaa. Ihan aina. Molemmat on <3 <3 ei yhtään vähempää. Se että niiden liitto kestää, on asia joka valaa uskoa kestävästä parisuhteesta myös itseeni. Isän neuvo on että "mene poika seurakuntaan, sieltä löydät varmasti naisen joka tahtoo elinikäisen miehen kumppanikseen". Voi olla totta, mutta en ole vielä mennyt.. :)

Sovinko isäksi? Ehkä, ehkä en. Kuka tietää? Itse vilpittömästi uskon ja toivon niin.

Onni? Totta mooses minusta tulisi ylpeä isä. Mutta lasta ei hankita täyttämään jotain tyhjää aukkoa omassa elämässä, vaan silkasta ilosta saada jatkaa elämää josta sikiäisi uudenlainen onni lapselle ihmisenä itselleen. Onni olisi opastaa toista elämänsä tiellä kohti valoa ja onnea.

Tilanne? Jos on valmis tekemään isoja uhrauksia oman elämänsä suhteen, niin miksei hieman pienempituloinenkin voisi hankkia lapsia, tai vaikka älyä ei niin hirveästi olisikaan. Pääasia on että lapsen tarpeita Hellyys, Huomio, Huolenpito -ei laiminlyödä. Nuorempana haaveilin saavani lapsia jo alle 25 vuotiaana, jotta jäisi elämää elettäväksi vielä niiden aikuistuttuakin. Tällä hetkellä tosin puuttuu se isomman työn tekevä puolisko, eikä sellaistakaan väen vängällä hankita. Kiireessä syntyy, kuten tiedetään, kusipäisiä kakaroita. Kyllä tässä on vielä elämän tasapainoista, vastuullista hallintaa itsellä opeteltavana. Toivottavasti ei mene liian pitkään. [pieni]Jone ditto! :)[/pieni]

Säätely? Jos palkka menee volttijuomina tai muuna laajamittaisena mömmönkäyttönä kurkusta alas niin asian voi ottaa jälkikäsittelyyn, ennaltaehkäisy ei ole mikään ratkaisu. Käytän alkoholia tässä elämänvaiheessa, enkä toivo sen vaikuttavan ennalta lupaani hankkia lapsia joskus. Jos ei kykene huolehtimaan itsestään niin toivon että ko henkilö kykenisi edes hiukan ajattelemaan tilannetta lapsensa kannalta ja antaa se hyviin hoivaaviin käsiin. Tyhmyys (vai oliko se "vajakkius") ei kulje geeneissä, joten niistäkin syntyneille tulee antaa mahdollisuus elää.

Yh? Liian vaikea asia mulle pohdittavaksi.

Adoptio? Hyvä vaihtoehto. Maailmassa on liikaa lapsia jotka oikeasti kärsivät hätää. Miksei antaisi elämää jollekin kiinalaistytölle joka muuten päätyisi pahimmassa tapauksessa paikallisen ojan pohjalle? Sielu on hänelläkin, vaikkei omasta siemenestä olisikaan tullut.

Kurittaminen? Sain itse aikoinaan kunnon kuritusta, monesti ihan syystä, kun en myöskään muuten joitakin asioita tajunnut sitten millään. Lasta ei silti _koskaan_ lyödä. Olen päättänyt, ja toivon että päätös myös pitää sitten kun se joutuu koetukselle, etten koskaan hermostuksissani lyö lastani. Tukkapöllyssä menee ehdoton raja, niskasta saa myös ottaa kiinni ja taluttaa muualle jos leikki (ts kiusaaminen) on karannut käsistä.

Mitä luultavimmin asiat käydään läpi vielä naisen kanssa sitten uudestaan ja sovitaan elämän varrella tarkemmin, tarvittaessa toistamiseen.. Tässä nyt tätä hetkeä mietteistä.

Jos lähdettäisiin tuolle vanhemmuuden säätelyn linjalle kaikissa tapauksissa, niin en kyllä sellaisessa yhteiskunnassa haluaisi elää. Mitäköhän säädeltäisiin seuraavaksi? Sinänsä olisi mielenkiintoista nähdä millaisia jälkeläisiä nämä valikoidut yksilöt tuottaisivat, eli poistuisivatko nämä aikaisemmassa keskustelussa mainitut "vajakit" ja muut epäkohtaihmiset...Aika turhaa ajatella ettei tällaiselle valikoidulle, hyvälle vanhemmalle voisi matkan varrelle tulla ongelmia. Paraskin valikoitu äiti voi sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen jne.

Pitkiä ja kalliita lapsettomuushoitoja en ymmärrä lainkaan. Minä olisin valmis adoptoimaan lapsen, vaikka biologisia lapsia olisikin mahdollisuus saada. Joskus kyllä itsekin mietin, ettei tämä maailma kaipaisi enää yhtään uutta ihmistä. Mutta toisinaan taas jostain syvältä kumpuaa hyvin voimakas tunne omasta lapsesta, ehkä tunteita äidinrakkaudesta, jonka haluaisin kuitenkin kokea.

Vanhemmuudesta on aika vaikea sanoa tässä vaiheessa mitään, se on asia mihin kasvaa ajan myötä. Lapset kasvattavat vanhempiaan, vanhemmat lapsiaan. Rakkautta&rajoja. Aitoa läsnäoloa.

[q]~~maarit~~, 20.4.2006 22:23:
Siis mitä? Ai näinkin voi ajatella.. Koska aika monesti törmää siihen ajattelutapaan, että yksinhuoltajaäidit on surullisia luusereita ja yksinhuoltajaisät suuria sankareita!
---
Epailija, 20.4.2006 22:31:
Eikös huoltajuus kuitenkin useimmiten anneta erotilanteissa äidille? Se nimittäin mielestäni viittaisi siihen, että äitiä pidetään yleisesti ottaen sopivampana kasvattamaan lasta yksin kuin isää.
---
~~maarit~~, 20.4.2006 22:36:
No ei minulla ole tähän mitään tilastofaktaa esittää, mutta ihan oman tuttavapiirin ja henkilökohtaisen kokemuksen perusteella isät eivät edes halua alkaa kasvattamaan lasta/lapsia kokopäiväisesti ja se vastuu lankeaa äidille - enemmän tai vähemmän, riippuen tilanteesta/ihmisistä. Eli harvemmin kai huoltajuusasioita oikeudessa asti käsitellään, tällainen mutu-fiilis mulla.
[/q]
Oma logiikkani sanoo et äidin kokema raskaus pistää kehon ja mielen järjestykseen. Miehillä ei vaan yksinkertasesti ole yhtä tehokasta, automaagista, keinoa kasvaa vanhemmaksi.

Sitten on imetys. Siinä on isällä vaikeuksia pitää toukka tyyväisenä - ilman tissejä! Väsyneenä on yleensä roolitetaan perheen jäsenet, ja jos hoitajan rooli on äidillä, niin sit on vaikea olla ilman sitä naisen hoivaa; eli tissiä. Näin miehenä ymmärrän asian varsin hyvin!

Yksinhuoltajuus on hatunnoston arvoinen suoritus,
mut toivotaan ettei mulle tarvi koskaan nostella!

[q]peepe,
Aika turhaa ajatella ettei tällaiselle valikoidulle, hyvälle vanhemmalle voisi matkan varrelle tulla ongelmia. Paraskin valikoitu äiti voi sairastua synnytyksen jälkeiseen masennukseen jne.
[/q]
Luonnollisesti mitä tahansa voi sattua elämän varrella. Lupaavat vanhemmat saattavat vaikka jäädä rekan alle, joka olisi lapsille äärimmäisen traumaattinen tilanne.

Mielestäni se, että kaikkeen ei kyetä varautumaan ja kaikesta ei voi tehdä täydellistä ei tarkoita sitä, että pitäisi heittää kokonaan hanskat tiskiin ja olla edes yrittämättä parantaa tilannetta.

[q]Karski,
1. Minne laitettaisiin lapset, joiden vanhemmat
on todettu kyvyttömiksi vanhemmuuteen?
Onko esim. laitosmainen orpokoti hyvä kasvuympäristö?
[/q]
Uskoisin, että monen mielestä se on parempi kasvuympäristö kuin se, että lapsi tungetaan reppuun ja jätetään nurkkaan mätänemään.

Mutta ymmärrän kyllä huolesi orpokodin soveltuvuudesta lapsen kasvuympäristöksi. Henkilökohtaisesti toivoisin, että mikäli tällaisen käytännön kanssa yhä useampi ihminen valitsisi oman lapsen hankkimisen sijaan adoption ja suurin osa lapsista kyettäisiin sijoittamaan mahdollisimman pian syntymän jälkeen oikeaan kotiin.

[q]2. Mistä varat siihen, että jokaista syntynyttä lasta
vanhempineen tarkkaillaan yötä päivää?
[/q]
Mielestäni tähän ei pidä missään tapauksessa mennä.

No niin, lapsukaiset! Nyt on aika ja mahdollisuus jutella vanhemmuuden saloista. Tässä virikkeitä keskustelulle:

-Minkälainen isä tai äiti haluaisit olla tai olet?
-Minkälaisia kokemuksia sinulla on omista vanhemmistasi?
-Tuletko toistamaan vanhempiesi virheet tai huomaatko toistavasi niitä jo nyt?
-Uskotko sopivasi vanhemmaksi?
-Toivotko vanhemmuutta vai onko lapsettomuus tie onneen?
-Minkälainen elämäntilanne on mielestäsi sopiva lapsen hankintaan?
-Pitäisikö vanhemmuutta pyrkiä säätelemään nykyistä tarkemmin?
-Onko kaksi isiä parempi kuin kaksi äitiä?
-Kuinka selvitä yksinhuoltajuudesta kunnialla?
-Ovatko yksinhuoltajaisät huonompia vanhempia kuin yksinhuoltajaäidit?
-Onko lapsen adoptointi parempi vaihtoehto kuin lisääntyminen perinteisellä tavalla (eli vahingossa?)?
-Saako lasta kurittaa fyysisesti?

Omalta osaltani sanon lyhyesti, että toivon tosiaan saavani joskus lapsia (jotka (avo)vaimo siis synnyttäisi). Mieluusti pari kolme kappaletta ja mieluusti myös ihan biologisia lapsia, vaikka adoptiota en vaihtoehtona mahdottomana pidäkään. On monta asiaa, mitä omille lapsilleen haluaisi antaa, mutta esimerkkinä mainittakoon kielitaito. Mahdolliset lapset laitetaan (äidin suopealla suostumuksella) ruotsinkieliseen kouluun heti kun se on mahdollista ja englantia opetetaan kotona pienestä pitäen. Kielitaito on pirun suuri rikkaus, joten on hyvä aloittaa ajoissa. Jos tämä ei rakkaalle puolisolleni sovi, niin sitten koulutan lapsista salaa tappajaninjoja, mutta se onkin sitten ihan oma tarinansa.