SINKKULUUKKU
Ei kyllä liity sinkkuluukkuun varsinaisesti, mutta itsehän kirjoitan vain tänne...
*sydän* mennäänkö naimisiin?
2 vuotta on mennynnä joutuisasti sinkkuna... Naapurirapussa asuu mielenkiintoinen mies...varattu tosin, pahus.
Elämä on liian lyhyt surullisena olemiseen... No ei vaan, kyllähän se sattuu, jos menettää jonkun, jonka varaan on ajatellut rakentavansa koko tulevaisuuden.
Oon kyllä huomannut nyt kun olen seurustellut, että mitkään hauskanpitojutut ei kiinnosta enää ollenkaan. En jotenkin näe enää niissä mitään pointtia, elämä junnaa vaan paikoillaan.
Mutta joo, kyllä mua tässäkin mietityttää se, kuinka suhde kestää sellaisen 7 kk:n erillään olon... Olisiko parempi erota, pitää taukoa vai uhrautua suhteen edessä ja jäädä puolison luo? Ei kyllä liity sinkkuluukkuun varsinaisesti, mutta itsehän kirjoitan vain tänne...
Once upon a time there was a beautiful girl.
She inspired love and felt intensely.
Then she got hurt and learned to think in a different way.
Then she got hurt again and learned to react in a different way.
Then she got hurt yet again and learned to feel in a different way.
She was such a smart girl to learn all this that she hardly ever got hurt anymore.
And then she lived happily ever after?
LOVIN IT. ^_______^
---
Tän takia olenkin hyvin tyytyväinen, että aloitin seurustelemaan vasta näin myöhään. Olen ns. valmis seurustelemaan, itsenäistynyt ja tiedän mitä haluan elämältäni ja parisuhteelta. Helpottaa aika paljon asioita ja toisaalta jos tulee ero, niin tavallaan tietää, että pärjää. Toisaalta on nähnyt jo maailmaa ja koen, ettei tämä seurustelu rajoita mua mitenkään siltä...
Se on iän tuoma ihanuus. Ittekin olin aivan paskana, mutta vaikka hoisin asiani huonosti hoisin ne kuitenkin. Selvisin duunissa näin kavereita. Käsittelin eroa ja asioita muutenkin. En tiiä miten teininä oisin tosta selvinnyt. En varmaan ollenkaan. Nyt kuitenkin siitä 5viikkoa ja oon jo aika erivaiheessa. Ikä opettaa myös käsittelemään, kun tuntee itsensä paremmin.
[q]Lyylikki, 20.3.2009 09:40:
Miksi sinä olet pitänyt taukoa klubbarista?
Onko se ollut ihan tietoinen päätös Vai onko se tapahtunut olosuhteiden pakosta? Koetko, että tämä on lujittanut suhdettasi klubbariin vai onko tauko saanut sinut avaamaan silmäsi?
[/q]
Vähän liian iso kiire töissä ja vähän liian vähän vastinetta käytetylle ajalle. Väittäisin siis, että tämä on ollut olosuhteiden myötävaikutuksesta syntynyt tietoinen päätös.
Tunnen, että silmäni ovat hieman raottuneet ja kykenen nyt jossain määrin hahmottamaan mitä maailma ilman Klubbaria voisi oikeasti olla. Pitänee punnita tämä uusi ajatus oikein huolella ja miettiä voisinko saada Klubbarin tarjoaman rakkauden kenties jollakin muulla tavalla.
[q]Oletko ajatellut sitä, mitä klubbari ajattelee koko asiasta?
[/q]
Eipä sitä näyttänyt paljon haittaavan - vähän niin kuin oletinkin. Itseasiassa se näytti virkoavan ihan ennenkuulumattomilla tavoilla, joten pitäisi ehkä Klubbarin parasta ajatellen tehdä tuota useamminkin, jos nyt ei ihan lopettamiseen saakka päädytä.
[q]Freja, 20.3.2009 09:33:
Voit vaikka alottaa kertomalla miten sun mustasukkaisuus ilmenee. :P Ja mikäli sitä ei oo (ollenkaan), niin miksi ei. Ni. :D
[/q]
Väittäisin, että kyseessä on ainakin omalla osallani pääosin assosiaatio siitä, että nykyinen turvattu tila on vaarassa muuttua ja rikkoontua.
On sitä joskus elämässään tullut vähän ylireagoitua reaktionsa tuohon kyseiseen ajatusrakennelmaan ja sen aiheuttaman päänsisäisen konfliktin luomiin tunteisiin. Kun on sellainen olo, että koko oma maailma on romahtamaisillaan, eikä kykene luottamaan siihen, että toinen ihminen haluaisi tai osaisi pelastaa tilanteen - silloin tuntuu siltä, että on itse toimittava ja kontrolloitava tilannetta lähes keinoja kaihtamatta. Kiukuttelua, kiristystä, ehtoja, sopimuksia, sanktioita, valvontaa.. 
Nykyään yritän pääosin asennoitua siten, että mikään ei ole pysyvää. Kaikki kestää aikansa ja niistä kannattaa nauttia silloin kun ne ovat läsnä. Sitten kun niiden aika on siirtyä eteenpäin, on vain osattava surra tilannetta aikansa ja annettava itsensä ja muiden jatkaa uusien kauniiden kokemusten luokse. Tässä auttaa se, että pyrin välttelemään sitä, että yksi ihminen muodostuisi elämässäni niin merkittäviksi tukipilariksi, että hänen menettämisensä tuntuisi isommalta pahalta kuin tapojensa muuttaminen, periaatteidensa pyörtäminen ja silmiensä sulkeminen todellisuudelta.
Käytännössä mustasukkaisuuteni siis varmaankin ilmenee eniten siten, että muutun hieman surulliseksi ja vetäydyn vähän sisäänpäin kunnes saan kerätyä voimani ja pystyn taas keskittymään elämässä tasapuolisemmin kaikkiin niihin asioihin, jotka tekevät siitä juuri sillä hetkellä kaunista.
[q]domi, 20.3.2009 09:41:
Ehkä voit myös harkita kirjoitustyylisi vaihtamista normaaliksi, koska murteesi ontuu.
[/q]
Mikään ei ole hyvä! Aina joku valittaa! :D
Kyllä puolialastomat kuumat kesäkollit ja piristävät kesäsäpinät on sitten ihan parhautta 
[q]opmdevil, 20.3.2009 12:17:
Tarvitsen tyttöystävän. Kokemuksien pohjalta olen päättänyt laskea vaatimuksia. Vaatimuslista on seuraavanlainen:
- Vastakkaisen sukupuolen edustaja
[/q]
Varo ettei sun epätoivoisuus näy läpi klabbarin ulkopuolella. Naiset aistivat sen ja karttavat sitten vaistomaisesti missä lähestytkään heitä.
Oi voi. Niin monta mielenkiintoista aihetta ja niin vähän aikaa :( Otetaan kuitenkin tähän väliin tää yksi:
6.) Olet jo pitkä tovi sitten päästänyt irti siitä ajatuksesta, että ihmisten tulisi elää kuten sinä elät. Haluat kuitenkin jakaa omia kokemuksiasi ja ajatuksiasi, jotta joku voisi saada elämäänsä lisää onnellisuutta. Tämä on hienoa. Itse koen, että ristiriita sanomasi kanssa syntyy kuitenkin silloin, kun toinen ihminen on parhaillaan haastavassa elämäntilanteessa haastavien tunteiden ympäröimänä ja päätät juuri tällä hetkellä jakaa ajatuksiasi siitä, miten sinun mielestäsi toisen ihmisen ei tulisi käydä läpi negatiivisia tunteita vaan ajatella positiivisesti - näin karrikoidusti. Muistat varmaan, kuinka minäkin sanoin sinulle kerran vaikeassa tilanteessa, että: ''Anteeksi, mutta juuri nyt en kykene tällaiseen keskusteluun.'' Empatia on minulle tärkeä asia, ja vaikka tiedän sinun tarkoittavan ja ajattelevan hyvää ja pursuavan rakkautta, en aina koe tapaasi ottaa asioita puheeksi erinäisissä tilanteissa kovinkaan empaattiseksi. Tämä johtuu omasta empatiakäsityksestäni ja -kokemuksistani: Kun ihmisellä on elämässä surua ja vaikeita asioita, ei hän kaipaa valmiita ohjeita ja neuvoja surun ja negatiivisten tunteiden karkottamiseksi. Hän kaipaa ystävää, joka on läsnä ja antaa toisen tunteille tilaa olla, tulla ja mennä.
Muistan kyllä tuon tilanteen. Onko sinulla sellainen olo, että harjoittamani epäempaattinen lähestyminen hidasti kasvuprosessiasi? Ohjasiko se kasvuprosessiasi väärään suuntaan? Aiheuttiko se erityisen paljon turhia ikäviä tuntemuksia (kun muistaakseni kunnioitin näkemystäsi ja jätin asiasta puhumisen tuon kommenttisi jälkeen)?
Itse uskon, että mielemme saa jatkuvasti vaikutteita ympäriltään ja vaikka ajatukset eivät välittömästi valtaisikaan ihmisen tietoista tajuntaa, saattavat ne kuitenkin usein jäädä jollain tasolla elämään ihmisen mieleen ja nousevat kenties muodossa tai toisessa esiin jollain toisella hetkellä kun aika niille on otollisempi. Erityisesti silloin kun eroprosessin luoma tyhjiö vähitellen alkaa täyttymään, on mielen sisälle eksyneillä asioilla tapana vallata estradia.
Olet ihan oikeassa siinä, että käyttäytymiseni ei ole aina sieltä empaattisimmasta ja hienovaraisimmasta päästä. Erityisesti internetin välityksellä viestittäessä otan toisinaan vähän liiankin suuria riskejä sanojeni kanssa ja saatan ikävä kyllä toisinaan jopa tehdä hieman hallaa tarkoitukselleni. Toisaalta toisinaan rohkeus kuitenkin myös kantaa hedelmää enemmän kuin hienotunteinen ja neutraali lähestymistapa, joka jättää ihmisen omien ajatustensa armoille.
En tiedä johtuuko käyttäytymisen osittain myös siitä, että en välttämättä näe rooliani useimmissakaan ihmissuhteissa sinä henkilönä, joka "on läsnä". Toki minullakin on niitä ihmisiä elämässäni, joille haluan olla tarvittaessa myös läsnä, mutta sanoisin niiden rajoittuvan oikeastaan vain niihin lähimpiin. Muiden kohdalla voin heitellä vähän ajatuksia verkoina veteen ja jos eivät näytä syystä tai toisesta sillä hetkellä nappaavan niin luovutan läsnäolevan ystävän roolin kernaasti jollekin muulle ihmisen läheisemmästä tuttavapiiristä.
En toki väitä, että lähestymistapani olisi optimaalinen, mutta siinä on mielestäni etunsa ja uskon, että minunkin kaltaisilleni ihmisille on yhteiskunnassamme paikka olemassa. Konkreettiset ehdotukset ovat toki kuitenkin aina tervetulleita ja lupaan harkita niitä parhaan kykyni mukaan.
Oli kyl aivan vitun luxusta ku pitkän yksinäisyyden jälkeen oli viikon ajan joku kainalossa...tosin sekin lähti jo pois :(
[q]Freja, 14.9.2007 18:34:
Vaasas ne kaikki hyvät miehet on joko varattuja tai si psykoja. Siks mä sieltä lähdinki. :D
[/q]
No joo...
Helsingissä tosi tosi moni on itteensä täynnä olevia, ulkonäköön tuijottavia pahemman luokan paskaajauhavia pintaliitäjiä et en tiiä onko sit yhtää parempi...
tietysti onhan niitä ihaniakin prinssejä varmasti jossai kiven alla mut vähemmän tulee vastaa....
tulipas taas suoraan sanottua *whaat**pepsodent*
Ehkä pois, ehkä pois....tai sit ei
[q]Janisa, 10.9.2007 21:59:
Ma teen teille nyt paljastuksen (koska olen hoperolla paalla ja kadun tata varmasti myohemmin):
[/q]
Sä kadut sitä siinä vaiheessa kun sulle alkaa tulvimaan yksäreitä ja privakommentteja, joissa klubbarin miespuoliset sinkut kertovat varailleensa lentolippuja Atlantin yli. Tuskaa helpottaakses sun kantsii kysellä Finnairilta pääsisitkö osingoille niiden eksponentiaalisesti kasvavista lipputuloista.
_o/
Miä luulen et tää tytsinen vois tahtoa ihkis oman halinallen...superihkusen sellasen! ^__^ pistetään tilaukseen :P
täällä sitä vaan on ja pysyy...missähän vika*pökr*
välil kaipais kyl tännekki, mutta kyl toi seukkaus loppujen lopuks vie voiton.