SINKKULUUKKU
Liityn tähän.. toistaiseksi. En oikeen osaa sanoo et onko tää mikä nyt on käynnissä, niin ihan vielä seurustelua vai ei. Luokittelisin kyllä sinkkuiluksi vielä. Niin "rajalla" on. mitäs muut sinkut? Onkos pikkujouluista mitään löytynyt? 
Mutta jäipä myöntämättä tossa edellisessä, että oonhan mä kyllä vielä tosi nuori niinku joku tossa huomautti. Enkä oikeen tiiä vielä mistään juuri mitään. Ei tässä mikään kauhee hoppu oo, mutta on vaan joku kumma tunne, etten ainakaan elä kovin pitkään tällä menolla, ku lähellä kuolemaaki tullu jonku kerran käytyä. Itepä elämäntyylini valinnu kyllä enkä elämältäni kovin paljon oota ku ei taida olla paljon antaakaa. Kun ei tunne tietävänsä niin ei voi ku ihmetellä ja tukkiuttaa päätään sille liian monimutkaisilla ajatuksilla ja loppumattomalla kysymysten virralla. Tai antaako sitte vaan kaiken olla ja ittensä siinä mukana? 
En halua lopettaa etsimistä ja tutkimista, vaan moraalikäsityksetki saattaa mietteissään kääntää nurinpäin, kun näkee arvelee itsensä niin pieneksi ja mitättömäksi. Ei kai mitään ollu odotettavissa.
[q]Syder:
Ei, mä oon siinä tiellä.[/q]
Hahah, olipas hyvä heitto. :D
[q]Avernian:
---
Verano:
kauppaan on vaan vähän hankala päästä täältä kiven alta. jonkun pitäis eka tulla kääntämään tuo kivi tuosta painamasta.
---
Älä mua katso, mä olen ujo 
[/q]
kävin katsomassa, vaikka ujostelitki, mut mä tykkään ehkä kuitenki pikkasen kypsemmistä miehistä, sillai ihan snadisti vanhemmista ku sä, about kolkyt vuotta 
onneks nykyään kivienki alla on nettiyhteydet :P
[q]Syder:
Ei, mä oon siinä tiellä.
[/q]
mutta kyllä sieltä jotain pilkottaa
[q]Avernian:
Tai sitten ongelma on yksinkertaisesti se, että hyvät naiset on kiven alla.
[/q]
mä oonkin ihmetellyt suuresti miks mulla on jatkuvasti niskat jumissa
Niin sitten tuli vielä mieleen että jos noista pojista ei tosiaan niin paljoa sitä seuraa ole, niin paljonko on kyse vain seuran illuusiosta? On ihan erilaista tulla tyhjään kotiin kuin kotiin jossa on joku, vaikkakin täysin omissa oloissaan.
Tämä toimii toisinpäin parisuhteessa. Olen mäkin hetken elänyt suhteessa, jossa ollaan yhdessä muttei olla yhdessä, kotiin tultua puuhaillaan omiaan ja voi mennä monta päivää ilman että oikeasti puhutaan mistään tai tehdään mitään yhdessä. [color=pink]Suhteen alussa, tai etäsuhteissa, yhdessäolo on paljon intensiivisempää, kun sitä yhteistä aikaa ei oteta itsestäänselvyytenä.[/color]
[color=pink]Pinkillä maalattuun kohtaan totean, notta amen sister.[/color]
Kyseisestä johtuen avoliitossa korostuukin se, että oikeasti järjestetään sitä yhteistä aikaa ja huomioidaan toinen toisiaan pienillä asioilla, sanoilla, teoilla. Molempien on oltava aktiivisia. Itse tosin olen sen verran erakkokin (duunissa saa sosiaaliseerata ihan tarpeeksi), että tykkään asua yksin ja tarviin kyllä sitä omaa aikaa ja rauhaa myös, kukapa ei tarvitsisi. En sinänsä kaipaa ketään kotiin odottamaan, mutta jos avoliittoon jonkun kanssa päädyn, haluan kyllä tietoisesti järkätä sellaista hyvänlaatuista yhteistä ajanvietettä, ja odotan samaa toiselta.
Tällä hetkellä tosin voinen sanoa, että pelkkä ajatuskin avoliitosta vähän puistatuttaa. On tää vaan niin siistiä olla oman linnansa herra. Mut aikansa kutakin. Meikäläiselle tekee ihan gutaa, jos joskus vielä rohkaistun jonkun kanssa lyömään hynttyyt yhteen - joudun kasvattamaan hermoja, jotka pääsee ehkä liiaksikin lepäämään näin yksin omassa neuroosipesäkkeessäni asustellessa.
edit: Sanajärjestys oli hassu. /end of neuroosipilknus
[q]negatiivi:
---
Verano:
äh, noista natsas vaan tyttö 
---
Kunhan tytön lisäksi olis vielä sisäsiisti niin avot. 
[/q]
no myönnetään, oonhan mä.
Jep, niin kauan kunhan ei koskaan suistu niin huonoon kuntoon ja elämäntilanteeseen että haluaisi ottaa itseltään hengen. Vai mitä sä tarkoitit R&M - voit olla tukena suruissa ja vastoinkäymisessä, muttet voikaan?
Et ole kyllä nyt lukenut mun juttua ajatuksella. Juurihan kirjoitin, että voisin olla tukena, mutta tuskinpa pystyisin olemaan tällaisen ihmisen kanssa parisuhteessa. Täytyykö ihmisen kanssa olla aina parisuhteessa, että voisi olla tälle tukena, vai mitä meinaat? Jos minä suistuisin siihen tilaan, että en enää arvostaisi elämää, itseäni ja ympärillä oleviani ihmisiä, millään ei olisi minulle merkitystä ja haluaisin kuolla, niin en kyllä olettaisi, että kukaan haluaisi seurustella minun kanssani, enkä tätä todellakaan keneltäkään edellyttäisi - tuskin minua edes kiinnostaisi siinä vaiheessa, kun olisin valmis luopumaan kaikesta. Se olisi melkoinen taakka kannettavaksi seurustelukumppanille. Melkeinpä kuka tahansa voi kokea elämänsä aikana oikean masennuksen vaikkapa jonkin traumatisoivan tapahtuman myötä, mutta itsemurhan vakavasti harkitseminen ja sen suunnitteleminen on asia erikseen.
Elämä voi osoittaa tämän ajatukseni vääräksikin kun ikää tulee lisää, mutta tällä hetkellä ajattelen omien kokemusteni pohjalta, että tietyn elämänasenteen omaavat (ja tietyillä eväillä elämään varustetut) ihmiset eivät harkitse itsemurhaa tosissaan vastoinkäymisten, surun ja kivuliaiden asioiden vuoksi. He ovat oppineet selviytymiskeinoja, pyytämään ja hakemaan apua kun sitä tarvitsevat. He ovat oppineet, että suru kuuluu elämään, ja siitä voi selviytyä.
Olen täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja jonkun aikaa sen jälkeenkin ollut sellainen, että minua kiehtoivat ihmiset, jotka olivat melankolisia, masentuneita, jollakin tapaa rikkinäisiä ja ''pelastusta'' kaipaavia. Halusin nimen omaan olla jonkun pelastaja, ja koin sitä kautta olevani hyvä ihminen. Kukaan ei kuitenkaan ''pelastunut'', vaikka tein kaikkeni. Lisäksi kulutin itseni loppuun ja oma elämäni pyöri vain toisten ihmisten pahoinvoinnin ympärillä. Voin itsekin pahoin. Nykypäivänä minua kiehtovat juuri päinvastaiset ihmiset: realistiset optimistit, joilla on jalat tukevasti maassa, ja jotka osaavat pitää itsestään huolta ja kantaa vastuun omista teoistaan tässä elämässä. Uskon, tai ainakin haluan uskoa, että kun ryhdyn parisuhteeseen tällaisen ihmisen kanssa, ei minulle tule eteen tilannetta, jossa joutuisin toimimaan tälle ihmiselle kukkakeppinä, terapeuttina, ''pelastajana''.
Kukin kokee asiat omalla tavallaan. Minä koen asiat ainakin tällä hetkellä niin, että en voisi elää parisuhteessa ihmisen kanssa, joka olisi halukas hylkäämään elämän, itsensä, läheisensä, minut. Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi olla tukena, mutta parisuhde olisi kyllä minulle henk koht aika mahdotonta tällaisen ihmisen kanssa. En koe, että toisen aikuisen ihmisen päätökset olisivat minun vastuullani. En myöskään ole kenenkään kanssa parisuhteessa säälistä. Jokaisen parisuhteeseen ryhtyvän on ymmärrettävä, että toisella on oikeus päättää parisuhde niin halutessaan. Ainakin meidän kulttuurissamme.
Kirjotin tosiaan tossa aiemmin: Haluan, että voin päivä toisensa jälkeen todeta: ''Tuollainen sinä olet, tuollaisia asioita sinä olet tehnyt ja jättänyt tekemättä ja kaikesta en niinkään pidä, mutta silti minä valitsen sinut elämääni joka päivä juuri sellaisenaan.'' Ja tätä samaa toivon itsellenikin.
Tällainen olisi ihana tilanne. Tämä ei tietenkään tarkoita, että hyväksyisin mitä vain toiselta ihmiseltä. Jokaisella menee omat sietokyvyn rajat jossain, ja niin kuuluu mennäkin. Pointti onkin se, että jokaisessa ihmisessä on vikoja, jokainen mogailee välillä. Avoimuus on mulle parisuhteessa todella tärkeä asia siksi, että haluan toisen ihmisen tietävän kuka ja mitä minä olen virheineni ja mogailuineni. Haluan, että voin itse päättää mitä mogia hyväksyn toiselta ihmiseltä ja haluan toisen ihmisen voivan itse päättää mitä hän hyväksyy minulta. Mikäli mogat ja virheet pysyvät molempien sietokyvyn rajoissa, on tällainen yllä oleva kursivoitu ihana tilanne mahdollinen.
Miksi sä oletat, että tämä salassa pidettävä kauheus olisi sen kumppaniaan arvostavan ja tämän parasta ajattelevan ihmisen tekosia?
(Onko mulla jäänyt jotain teidän kilometripostauksistanne lukematta?)
Tässä on nyt puitu Kalliossa olevaa hehtaarimainosta: ''Oletko naimisissa? Elvytä intohimosi salasuhteella!''. Eli salasuhteen pitämistä oman kumppanin takana ja siitä vaikenemista / valehtelemista. Got the point? Keskustelu on toki lähtenyt lapasesta, kuten yleensäkin, mutta pointtina siis se, että henkilö a. tekee jonkin henkilö b.:lle epämukavan teon, jonka jälkeen henkilö a. vaikenee asiasta tai valehtelee siitä henkilö b:lle.
[q]neski, 7.1.2010 21:20:
Okei :) En jaksanut ottaa elämäntehtäväkseni selailla läpi koko 900 sivuista ketjua, joten ketjun tarkoitus on minulle edelleen arvoitus...
[/q]
Your loss! :D
[q]Juhgu, 17.6.2006 04:21:
Meh.
1) Molemminpuolinen 100% luottamus
[pieni]2) Uskollisuus[/pieni]
Katsellaan niitä muita kriteerejä sitten kun saisi edes noi 2 ensimmäistä täyttymään. :|
[/q]
no ei sulla hääppöset kriteerit oo.... pahoja pettymyksiä?
[q]siveys, 7.7.2009 23:31:
Mitä kriteereitä minun tulisi käyttää tulevan kumppanini valinnassa?
[/q]
Tää on sinänsä aika jännä kysymys kaltaiseltasi filosofoijalta, koska etkös sinä ole ainut, joka tuohon voi vastata omalla kohdallasi?
En siis voi vastata tähän muutoin kuin näin:
Valitse ihminen, jolle sydämesi laulaa, vaikka et olisi koskaan itse osannutkaan.
Ihminen, jolle silmäsi nauravat, vaikka yleensä olisitkin vakava.
Valitse ihminen, jonka viereen kaipaat, vaikka olisit aina rakastanut itsenäisyyttä ja tullut sinuiksi yksinäisyyden kanssa.
Ihminen, joka maalaa sinulle uuden maiseman, vaikka olisitkin aina ollut tyytyväinen edelliseen.
Sopiva ihminen ei välttämättä loksahda paikoilleen palapeliisi, mutta palapelejä onkin parhaillaan kaksi - niin erilaista, silti samasta paperimassasta tehty.
[q]aada, 12.11.2009 19:11:
1.) En näe siinä periaatteessa mitään "väärää", että nainen tekee perinteisiä miehisiä töitä tai vastaavasti, että mies tekee perinteisiä naisellisia töitä, mutta itse vain satun preferoimaan tietynlaista työnjakoa. Tästä voi tietysti sitten kumppanin kanssa käydä keskustelua ja joustaa tietyiltä osin, jos siihen tulee tarvetta, mutta ainakin tietyiltä osin haluaisin siitä pitää kiinni.
2.) Esimerkiksi mainitsemasi koti-isyys on sellainen asia, jota en haluaisi, etenkin jos minun pitäisi käydä täysipäiväisesti töissä. Mielestäni miehestä tulisi tällöin minun silmissäni jotenkin liian riippuvainen ja jotenkin pehmo, enkä siten välttämättä pystyisi arvostamaan häntä entiseen tapaan.
3.) Asun tälläkin hetkellä yksin, joten toki joudun itse myös kaikesta huolehtimaan. Toisaalta en kyllä välttämättä varta vasten opettele kaikkia miehisiä taitoja, vaan luotan kyllä siihen, että jos tarve tulee jotain osata, niin opin kyllä sen. Eli en kyllä olisi kauhean kiinnostunut opettelemaan jotakin taitoa, niin kauan kun joku muu tekee sen minun puolestani tai en oikeasti sitä tarvitse. Vasta sitten kun oikea tarve jollekin taidolle tulisi, opettelisin sen sitten itse.
[/q]
1.) Okei. Tämän kyllä osittain ymmärränkin. Onhan se ihan kiva, jos mies osaa myös niitä ns. miehisiä töitä. Sen verran mäkin perinteisestä äijäenergiasta tykkään. Itse kuitenkin koen, että tärkeintä on se, että ihminen on halukas oppimaan, vaikka ei kaikkea osaisikaan. Enhän mäkään mikään gourmet-kokki ole, mutta silti olen rohkeasti harjoitellut, ja ihan ookoo kokki musta on kehkeytynyt. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, jos lasten hoitaminen kuuluu pelkästään naiselle, koska tämä ei ole lasten etu, mikäli perheeseen kuuluu myös isä.
2.) Ajatuksesi koti-isyydestä ovat minulle puolestaan todella vieraita, koska itse en tällaisessa tilanteessa kokisi minkäänmoista ''ylemmyyttä'' mieheni rinnalla, enkä kokisi mieheni olevan pehmo tai minusta riippuvainen. Hän tekisi todella tärkeää työtä kotona, vaikkakaan siitä ei paljoa rahaa tilille ropisisikaan - en tosin rahalla ja titteleillä mittailekaan asioiden todellista arvoa. Lasten kanssa ei pehmot pärjää, ja jomman kumman on joka tapauksessa oltava duunissa. Minulle olisi ihan sama, kumpi olisi duunissa ja kumpi kotona, kunhan asetelma sopisi hyvin molemmille. Itse en tosin perustakaan vanhoillisten sukupuoliroolien päälle, joten asiaa on turha sen enempää paapoa, ajatuksensa kullakin.
3.) Kuulostaa realistiselta ja varmasti sama tilanne on monella muullakin. Esimerkiksi minä en ole koskaan remontoinut, ja olisin kyllä valmis harjoittelemaan, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Mielelläni kyllä joskus haluaisin senkin kokea. En kuitenkaan halua sellaiseen tilanteeseen, jossa toinen ihminen tekee kaiken sellaisen, jota en osaa. Mielummin haluan, että hän opettaa minullekin.
http://www.kuvake.net
raakaa heruuttamista jo vuodesta 04 
Aikamoista keskustelua. Aihe on kyllä mielenkiintoinen.
Itse en menisi leimaamaan sellaisia ihmisiä suoraltaan kapeakatseisiksi ja pinnallisiksi, joille kaikessa yksinkertaisuudessaan rehellisyys on tärkeä arvo. Arvomme ohjaavat toimintaamme väistämättä, mutta miksi rehellisyyttä arvostava ihminen olisi tekoineen ja ajatuksineen jotenkin kapeakatseinen verrattuna sellaiseen, joka ei pidä rehellisyyttä tärkeänä arvona? Viittaan siis siveyden argumentteihin. Minulle tulee tästä keskustelusta sellainen fiilis, että siveyden mielestä rehellisyyttä tärkeänä arvona pitävät ihmiset ovat mustavalkoisia ihmisiä, joiden tulisi muuttua ja muuttaa ajattelutapaansa, kun taas siveyden ja hänen kaltaistensa ihmisten ei ''valaistuneina'' tarvitse muuttua millään tavalla. Toisaalta vasta-argumentit ovat sitä mieltä, että siveyden pohdinnat ovat epäeettisiä, vääriä. Tällainen keskustelu ei yksinkertaisesti luo mitään uutta, joten en viitsi toistaa samoja asioita, joita esim. KooKie on täällä jo kirjoittanut hyvinkin omia ajatuksiani kuvaavasti. Saattaa tosin olla, että sorrun toistamaan niitä kuitenkin, aihe herättää sen verran paljon tunteita.
Ei ole olemassakaan sellaisia, kuin yleismaailmalliset oikeat tai väärät arvot. Meillä on vain omat arvomme, jotka olemme omiksemme omaksuneet, ja joiden kautta elämme elämäämme ja luokittelemme asioita oikeiksi ja vääriksi. Eri ihmiset kokevat asioita eri tavoin. Sallittakoon tämä - tosin yhteiskunta, normit ja lait säätelevät ja ohjailevat meitä arvojemme toteuttamisessa, mutta ihmisen vankkoja arvoja edes lait eivät voi muuttaa tosta noin vain.
Aloin pohtimaan, miksi rehellisyys on juuri minulle niin tärkeä asia. Ensimmäisenä vastaan tulee kasvatus ja kulttuuri. Olen kasvanut ihmiseksi perheessä, jossa rehellisyys on ollut tärkeä arvo. Olen myös nähnyt ja kokenut, kuinka epärehellisyydellä on lyhyt lento. Olen kokeillut epärehellisyyttä itsekin ja todennut, että siitä on tullut minulle ja muille todella paha mieli. Oma intuitioni on paljastanut sellaistakin epärehellisyyttä, jota mieli ja järki eivät ole vielä tietouteensa saaneet, ja olen voinut todella huonosti - salaaminen ei aina estä toista ihmistä voimasta pahoin, päin vastoin. Nämä ovat minun kokemuksiani rehellisyydestä, epärehellisyydestä ja salailusta. Kokemukset tekevät meistä sitä, mitä olemme.
Kulttuurissamme saamme itse valita itsellemme mieluisan kumppanin / mieluisia kumppaneita. Kulttuurimme pohjautuu romanttiselle rakkaudelle, jossa koemme suuria tunteita ja intohimoa partneriamme kohtaan. Parisuhde muistuttaakin usein varhaista kiintymyssuhdetta: ihastumme totaalisesti, elämme symbioosissa jonkun aikaa, kunnes on aika eriytyä. Eriytyminen ei tarkoita aina eroa, vaan parhaassa tapauksessa vankkaa kumppanuutta, jossa toinen hyväksytään sellaisena kuin hän on. Saamme joka tapauksessa valita itsellemme kumppanin, joka herättää tunteita. Saamme tehdä valintoja itse.
Entä jos näin ei olisikaan? Onhan olemassa kulttuureita, joissa vanhemmat valitsevat lapsilleen heidän kumppaninsa. Tällaisissa sovituissa avioliitoissa ei aina ole intohimoa ja romanttisia tunteita. Joskus nämä saattavat syttyä ajan kanssa, toisinaan eivät koskaan. Aloin pohtimaan, voisiko olla tilannetta, jossa ymmärtäisin syrjähypyn ja siitä vaikenemisen, ja kyllähän tällainen tilanne voi minunkin arvomaailmaani mahtua: järjestetty avioliitto. Kumpikaan ei ole tehnyt valintaa kumppanistaan itse, mutta tarve kokea intohimoa ei ole silti kadonnut mihinkään. Avioliitolla ei ole lähtökohtaisesti samanmoista merkitystä tunteellisesti kuin meidän kulttuurissamme yleisesti, rakastuminen ei ole oleellista. Onni määritellään usein vauraudella, turvatulla tulevaisuudella, hyvällä statuksella. Vanhempien viisauteen tässä asiassa luotetaan, perheen ja suvun hyväksyntä on äärimmäisen tärkeää. Tällaisesta avioliitosta halutaan pitää kiinni, vaikka intohimoa koettaisiin jonkun muun kuin aviopuolison kanssa.
Tässä kohtaa voidaankin todeta, että onhan täällä meilläkin varmasti avioliittoja, joiden perustana ei ole toiseen ihmiseen rakastuminen vaan raha, maine, status, kulissi, järki. Haluankin tehdä selväksi sen, että kun puhun rehellisyyden tärkeydestä ja merkityksestä, oletan sen olevan tärkeä asia vähintään toiselle parisuhteen osapuolelle. Oletan myös, että parisuhteessa elävät ihmiset pitävät toinen toistaan tärkeänä ja arvokkaana sellaisenaan, maallisesta mammonasta huolimatta. Jos kaksi ihmistä päättää mennä naimisiin vaikkapa kulissin vuoksi, on se heidän oma valintansa. Tällaisessa avioliitossa rehellisyys tuskin on ensimmäisenä arvona listassa, joten molemmat osapuolet saattavat pitää salasuhteita. Kulississa eläminen kun on usein aika kylmää sellaisenaan.
Epärehellisyys on mielestäni väärin silloin, kun rehellisyys on vähintään toiselle parisuhteen osapuolelle tärkeä arvo. Tämä kuuluisa mainosteksti ''Oletko naimisissa? Elvytä intohimosi salasuhteella!'' särähtää minun korvaani pahasti, koska minut on kasvatettu vaalimaan rehellisyyttä kulttuurissa, jossa parisuhteeseen liitetään oleellisesti oma valinnanvapaus, tunneside ja toisen ihmisen arvostaminen. Jos saan itse valita kumppanini ja arvostan häntä, miksi valitsisin toisen kumppanin hänen selkänsä takana? Arvostaminen ja rehellisyys ovat minulle siis lähekkäisiä asioita, vaikka siveys onkin koettanut selventää, kuinka ihmistä voi arvostaa juuri olemalla epärehellinen. Jos toiselle ihmiselle rehellisyys on tärkeä arvo, niin miten epärehellisyys voi olla tämän ihmisen arvostamista? Totta kai syrjähypyt useimmiten satuttavat, miksi niiden ei kuuluisi satuttaa? Miten minä voisin määritellä toisen puolesta sen, mitä haluan hänen kokevan ja mitä en? Mistä minä tiedän, kuinka hän asiaan oikeasti reagoi, kuinka paljon ja mitä hän kykenee harteillaan kantamaan? Kuka minä olen määrittelemään, mitkä asiat ovat kumppanilleni oikeasti tärkeitä, ja miten hän asettaa ne tärkeysjärjestykseen? Miksi minä olen PARIsuhteessa, jos asetan aina vain omat tarpeeni ja näkemykseni kaiken muun edelle?
Syrjähyppyjen satuttavuudesta päästäänkin siihen, että onko mustasukkaisuus lähtökohtaisesti negatiivinen tunne. Kertooko se vain ja ainoastaan ihmisen heikosta itsetunnosta ja omistushalusta? Kun me synnymme tähän maailmaan, tunnemme luontaisesti mustasukkaisuutta siitä ihmisestä, johon kiinnymme. Myöhemmin elämässä parisuhde aktivoi tunteita ja kokemuksia varhaisesta kiintymyssuhteestamme. Kuinka voisimme täysin välttää mustasukkaisuuden, ja mikä oleellisinta, miksi meidän täytyisi? On eri asia tiedostaa tunteitaan kuin elää täysin niiden vietävänä. Omasta mielestäni tervehenkinen mustasukkaisuus kertoo lähinnä tervehenkisestä kiintymyksestä. Sen ei tarvitse näyttäytyä ihmisen toiminnassa millään negatiivisella tavalla. Sairaalloinen mustasukkaisuus on se, joka kertoo huonosta itsetunnosta tai luottamuksen puutteesta. Kenties nämä asiat ovat aktivoituneet jo varhaisessa kiintymyssuhteessa tai sen ollessa vaillinainen, tai kenties parisuhdetta ja siinä vallitsevaa tilannetta ei koeta luottamukselliseksi. Joskus ihminen ei mahdollisesti luota edes itseensä. Kuinka hän voisi, jos hän ei ole saanut tuntea olevansa aidosti rakastettu, hyväksytty, turvassa? Tällainen mustasukkaisuus kumpuaa aivan eri asioista kuin mihin tahansa läheiseen suhteeseen kuuluva tervehenkinen mustasukkaisuus, jota kaksi kutakuinkin tasapainoista ihmistäkin voivat kokea toisiaan kohtaan, ilman sen kummempia ahdistavia tai elämää rajoittavia seurauksia. Näin itse asian koen.
Tunteet koko kirjossaan ovat minulle rikkaus. En koe niitä rajoittavina tekijöinä, vaan mahdollisuutena. Tämä kertoo siitä, että olen kasvanut ympäristössä, jossa tunteille on ollut tilaa ja niitä on saanut osoittaa. En pelkää tunteita – paitsi välillä. Sekin lienee inhimillistä. Tunteet ovat minulle tärkeä asia elämässä ja parisuhteessa - myös toisen ihmisen tunteet. Haluan elää suhteessa sellaisen ihmisen kanssa, jolla tärkeimpien arvojen listassa on samoja arvoja kuin minulla. Yksi näistä on rehellisyys. Jos tämä asia on minulle ja toiselle ihmiselle tärkeä, kuinka voisin toimia tätä vastaan? Jos rehellisyys ei ole tärkeä arvo kummallekaan, niin fuk dat. Jos se on tärkeä arvo vain toiselle, niin todennäköisesti rehellisyyttä vaaliva ihminen on saatettu suhteeseen kusettamalla, kuinkas muutenkaan. Kuinka tällainen voisi olla hyväksyttävää, millä perustein ja kenen kannalta? Parisuhteessa kun on aina kaksi ihmistä, polyamorisessa suhteessa vielä enemmän.
Minulle, tässä kulttuurissa ja kokemieni asioiden pohjalta, parisuhde merkitsee valintaa. Se on minulle valinta, joka tehdään omasta vapaasta suostumuksesta. Koen, että oman parisuhteeni tärkein elementti on perustua tälle molemminpuoleiselle vapaalle suostumukselle (jälleen kulttuurisidonnainen asia). Vapaa suostumus merkitsee minulle myös rehellisyyttä, ja molempien osapuolten aitoa vapautta valita, haluavatko he jatkaa suhdetta kaikista vastaan tulevista töyssyistä huolimatta. Koen, etten voi toisen ihmisen puolesta päättää, mikä on juuri hänelle tärkeää, millaisia töyssyjä hän kestää ja millaisia ei. Haluan olla rehellinen, kaikkine vikoineni ja virheineni ja samaa toivon toiselta. Joskus rehellisyys satuttaa, mutta mitä sitten? Kukat kasvaa parhaiten, kun niiden päälle nakkaa pussillisen paskaa. Miksi kipua pitäisi vältellä viimeiseen asti, ja vieläpä toisen puolesta ja toiselle (+kenties itsellekin) tärkeän arvon kustannuksella? Minä en halua enkä saa elää toisen puolesta. Haluan, että minun kanssani eläminen on valinta, joka perustuu rehellisyydelle ja avoimuudelle, koska nämä ovat minulle tärkeitä asioita ja niiden kautta koen kunnioittavani itseni lisäksi myös toista ihmistä.
Haluan, että voin päivä toisensa jälkeen todeta: ''Tuollainen sinä olet, tuollaisia asioita sinä olet tehnyt ja jättänyt tekemättä ja kaikesta en niinkään pidä, mutta silti minä valitsen sinut elämääni joka päivä juuri sellaisenaan.'' Ja tätä samaa toivon itsellenikin.
Täällä on kivaa *aplodit**jiihaa*
Hmm..tänne on kyllä kotiutunut kieltämättä aika hyvin...*uuh*
[q]Epailija:
---
Dorka:
...mä meen pois. mut en kyllä mee toiseenkaan luukkuun.
---
EI OLE MUITA LUUKKUJA! SE ON JOKO TAI!
MUSTA - (tyhjää) - VALKOINEN
[/q]
Niin! Ihme tyypit ei muka oo kummassakaan. Joko ollaan ihan yksin tai sit av(i)oliitossa Piste