SINKKULUUKKU
---
---
---
Olet ihan oikeassa asian suhteen. Tuo ajatus vaan nostaa päätään aina juhlapyhinä sekä synttäreinä. Osin jo senkin takia, että tässä iässä kaikki ovat vakiintuneet ja perheellisiä. Sinäänsä viihdyn mainiosti yksikseni ja olen siihen todella tottunut. Joskus tulee vaan tuo pisto, että olishan se hienoa löytää oma kulta. Sitten kun muistelee edellistä suhdetta, voi todeta, että taitaa vaan paras olla yksikseen halusi tai ei.
---
Toi sana kaikki on jännä.. Kyllä tunnen monia sinkkuja 3-kybäsiä ihmisiä. Eikä kaikki edes halua perinteistä perhettä.
---
Itse kuulun tuohon joukkoon. En edes käsitä avioliiton tarkoitusta ja lisääntyminen ei todellakaan ole mun juttu. Jengi vakiintuu hetkeksi ja eroaa, rinse, repeat. Tätä seurannut sivusta vuosikausia. Ehkä prosentti kavereista on löytänyt suhteen, joka kestää ajan hammasta keskimääräistä pidempään (vaikka nyt 10v), niiden puolesta olen toki onnellinen.
Surettaa seurata jengiä jotka hyppää joka suhteeseen ideologialla "se oikea" ja käytännössä kusettaa itseään aivan 100-0 joka kerta ja sama asenne toistuu; ihq ihq sitä tätä - kuukausi tapaamisesta ja naimisiin alta puolen vuoden...ja olevinaan aikuisia.
En vaan pysty tajuamaan.
---
Entäs sitten kun olet vanha ja eläkkeellä? Viimeistään silloin monet usein toivovat, että heillä olisi lapsenlapsia ja että näkisi heissä elämän jatkuvan vielä oman elämän jälkeen. Ilman perhettä voi olla aika yksinäistä. Itse ainakin ajattelen niin, että perhe on aina ykkönen, ystävät sun muut tulevat ja menevät, mutta perhe on ja pysyy.
Itse en nuorena miettinyt juurikaan naimisiinmenoa tai lapsien hankintaa. Ajattelin vain, etttä varmaan joskus nuokin osuvat kohdalleni. Nyt kun ikää on tullut lisää, niin minua ei kiinnosta enää yhtään mitkään pilipali suhteet, joissa ei osata sitoutua ja ei haluta alkaa rakantaa yhteistä elämää. Avioliitto on merkki elämänikäisestä sitoutumisesta ja lupaus rakastaa. En myöskään hankkisi lapsia ennen avioliittoa. Jotenkin tälläiset asiat ovat iän myötä tulleet itselleni todella tärkeiksi, enkä halua kuvitella tulevaisuutta ilman lapsia ja avioliittoa. Molempia toivoisin jo muutaman vuoden sisään...
No jos näytät yhtään Audrey Hepburniltä niin eiköhän sulle ottajia löydy :)
Mutta joo tosiaan itsekin miettinyt että ehkä ne lapset olis ihan hyvä homma jonkun 10 vuoden päästä, vielä ei ole sen aika (varsinkaan kun ei ole naistakaan) :D
---
---
---
---
---
---
---
---
katki poikki meni, melekeen kakspuol vuotta.. joista tosin melkeen viimesen vuoden haaveillu tästä
---
Oikeesti? Mikäs tää tyyli on, toivotaan et suhde kaatuu mut sit kun se kaatuu ni valitetaan siitä MITEN se kaatu? Reilukerho.
Oisit ite sanonu sille toiselle et soronoo ja morjens.
*toktok*
---
itehä mie sanoinki, tosin sen jälkeen kun selvis että muija oli pettäny mua kolmen viikon reissun aikana..
---
Mun pointti oli nyt tossa sun "viimesen vuoden haaveillu tästä", eli siis wtf sä roikuit siinä kiinni sen viimisen vuoden etkä lähteny aiemmin?
---
niin, toisaalt sitä venas et homma menis joteki vituiks, toisaalt taas toivo et asiat järjestyis ja oltas taas onnellisia mut mut... asialle ois ehkä pitäny tehäki jotai eikä vaa oottaa et jotai tällast tapahtuu.
---
Tollee se kyllä yleensä menee, että molemmat tajuu jollain tasolla, että loppu on tulossa eikä sitä voi enää estää, mutta kuitenkin on vaikee päästää irti.
---
Tää on niin totta... on se kumma miten sitä heti alussa jo tavallaan tajuaa ettei oo yhteistä tulevaisuutta koska ollaan liian erilaisia, mut silti sitä tyhmä roikkuu toisessa ja yrittää korjata kaiken, vaikkei se oo ees mahdollista :/
---
Vaatii aika paljon pystyä sanoa elämän yhdelle tärkeimmälle ihmiselle, ettei sen kuuluis siinä olla ainakaan siinä muodossa.
Tunteet ja järki ei valitettavasti mee yksiin. Sen huomasin hyvin selkeenä tosta edellisestä suhteesta. Hirveen vaikee luopuu siitä fantasiasta, millaisia me yhdessä voitais olla. Vaikka todellisuus oli, että vaikka joissain asioissa meillä meni tosi hyvin, joissain ei mennyt ollenkaan. Eli ei me koskaan oltu niin hyvä pari, kun miltä me vaikutettiin. Alusta alkaen näin, että se ihminen ei pysty antamaan sitä mitä mä suhteelta haluan ja siksi olin sitä mieltä, että mun pitäis pyrkiä sen kanssa sellaseen bromance with benefits tilaan. Ja niin olis pitänytkin. Sellaseen suhteeseen se olis kyennyt.
Silti huomaa edelleen, että vaikka oon järkipuolella hoitanut eroprosessin niin pitkälle kun sen voin järjen puolelta viedä on tunteet edelleen siellä taustalla. Kyllä ne on paljon himmennyt, mutta aika voimakkaana ne edelleen loistaa.
---
Mä taas olen huomannut, että teen tälläiset ratkaisut hyvin pitkälti järjellä. Eli vaikka kuinka olisin rakastunut/ihastunut, mutta tiedän, ettei suhde tule toimimaan, jätän sen taakseni. En koskaan mene tunteideni perässä niin, että jäisin venkoilemaan suhteeseen vain, koska toisen kanssa on hyvä olla. Tämä ei kuitenkaan tosissaan tarkoita, että pääsisin jotenkin helpommin yli suhteesta. Olen ollut kerran rakastunut, mutta tiesin, että se ei tule toimimaan sillä hetkellä, joten en aloittanut kunnon suhdetta. Silti yli pääsemiseen meni kaksi vuotta...
Pitää kyllä vielä lisätä, että menen muutenkin näissä asioissa aika pitkälti järjellä. Esimerkiksi parinvalinnassa olen huomannut toimivani niin, että minulla on tarkat kriteerit siitä millainen toisen on oltava. Sitten vain kun sopiva tulee vastaan, niin se on siinä. :D En todellakaan mene jotenkin vain tunteitteni perässä täysin erityylisten ihmisten matkaan, vaan kaikki etsimäni ihmiset ovat vähän samasta muotista...
Mulla noi on _näennäisesti_ erilaisia ollut kaikki.
Mun käytös on tässä ollut erilainen, just siks, että jos tunteita on, mutta tiedän, että suhde tulee kaatumaan meen kuitenkin siihen mukaan. Mun logiikka on, että jos tiedän, että tulee sattumaan no matter what on turhaa kokea se kipu ilman sitä hyvää aikaa mitä tulee ennen sitä.
Oon muutenkin aika hyvä kyllä ennustamaan suhteiden keston siinä vaiheessa, kun nään miten ihmiset käyttäytyy toistensa kanssa ja myös omien suhteitteni keston. Mut kyllä tää viimenenkin suhde on rikastuttanu mua hirveesti ja auttanut mua tajuamaan itteeni ja omia ongelmiani suhteissa paremmin, vaikka se on myös aiheuttanut paljon kipua. Ehjkä tästä opin jotain ja seuraava suhde menee sitten asteen verran paremmin*hihu*
---
Kyllä minusta avioliitto tuo lisäarvoa parisuhteeseen. Se on merkki pysyvästä sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Kun molemmat parisuhteen osapuolet ovat tehneet tälläisen sitoumuksen, tulee yhteisestä elämästä jotenkin tasaisempaa ja pysyvämpää. Silloin jotenkin tietää, että molemmat ovat sitoutuneet täysillä yhteiseen perheeseen ja että pienemmät tai isommatkaan ongelmat eivät sitä millään lailla enää hetkauta. Itselläni ainakin kynnys avioeron ottamiseen olisi todella suuri. Uskon muutenkin, että vaikka itse ei perustaisi avioliitosta, mutta jos tosiaan rakastaa jotakuta, kenelle avioliitto on tärkeä, niin silloin kyllä menee naimisiin.
Eihän se tarkoita, että on joku tunnehirviö, jos haluaa naimisiin ja lapsia? Mielestäni sinun maailmankuvasi on jotenkin tosi kyyninen. Minä itse ainakin haluan uskoa avioliittoon ja ikuiseen rakkauteen. Vaikka asiat eivät aina menisikään kuten oli tarkoitus, niin silti en suostu vajoamaan kyynisyyteen...
En vaan pysty elämään katsomatta ympärilleni. Sä näemmä pystyt.
Ja ekassa postauksessa ihmettelin lähinnä ihmisiä jotka menee kuukauden tuntemisen jälkeen kihloihin ja kuudessa kuukaudessa naimisiin. Mulle toi on suora viittaus käsitteeseen 'teinikihlat'.
Te ootte söpöjä.
31v ja parisuhteeton tähän ikään saakka. enkä kyllä tulekaan harrastamaankaan. joitaki kertoja kai ihastunu ja pelästyny ihan saatanasti senki vaikutusta et miten se onkaan vaikuttanu käyttäytymiseen.
liian vanha kokeilemaan ja opettelemaan sitä mitä olis teininä pitäny tehä. Isäukko myös iskostanu niin perusjuuriin ajatuksen että niin kauan kuin et voi rakastaa itseäsi niin et voi rakastaa muitakaan.
[q]wallu:
Tais olla vähän rontti äijä *dissaa**hmph*
Kyl sä täällä pärjäät 
[/q]
Ei ollu. Mutta kiitos. 
Oh boy..
Ezzy, mä olen satavarma että sä vielä löydät juuri hakemaslaisen(mä en nyt löytäny parempaa sanaa tähän) naisen vierelles, pistän pääni pantiks :)
Toi, että avioliitto tois lisäbuustia suhteeseen, ni.. No ainakin niillä joilla on ollu vahvat prinsessahääleikit jo pienestä asti, tai niille jotka ei pysty kuvittelemaan olevansa kokonaisia ilman kimpassa allekirjotettua paperia.
Mä oon välillä ollu sitä mieltä et joo, haluisin ehkä naimisiin, mut ne fiilikset menee aika nopeesti ohi. Mä olen onnellinen mun suhteessa, jossa on puhuttu ja sovittu ettei tarvii mennä naimisiin, eikä suunnitella myöskään lisääntymistä. Mulla on itelläni 2 lasta, ja mulle sopii paremmin kuin hyvin se, ettei mieheke halua omia :) Mieheke myös hyväksyy nuo olemassaolevat osaksi elämäänsä..
Mielipiteet saattaa muuttua, varsinkin kun on tällänen mielialamonsteri niinkun minä, mut jos on pohjimmiltaan sitä mieltä et nevörevör, niin antaa olla. Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa, ja kun saa elää niinkuin haluaa.
Jos toinen on onnellinen vaan jos pääsee naimisiin, ei ehkä kannata suhteilla sellaisen kanssa joka ei halua, ajatellen "jos se rakastaa mua tarpeeks niin menee mun kans naimisiin koska that makes me happy". Tollanen ajatteluhan on ihan bullshittiä.
---
Entäs sitten kun olet vanha ja eläkkeellä? Viimeistään silloin monet usein toivovat, että heillä olisi lapsenlapsia ja että näkisi heissä elämän jatkuvan vielä oman elämän jälkeen. Ilman perhettä voi olla aika yksinäistä. Itse ainakin ajattelen niin, että perhe on aina ykkönen, ystävät sun muut tulevat ja menevät, mutta perhe on ja pysyy.
Itse en nuorena miettinyt juurikaan naimisiinmenoa tai lapsien hankintaa. Ajattelin vain, etttä varmaan joskus nuokin osuvat kohdalleni. Nyt kun ikää on tullut lisää, niin minua ei kiinnosta enää yhtään mitkään pilipali suhteet, joissa ei osata sitoutua ja ei haluta alkaa rakantaa yhteistä elämää. Avioliitto on merkki elämänikäisestä sitoutumisesta ja lupaus rakastaa. En myöskään hankkisi lapsia ennen avioliittoa. Jotenkin tälläiset asiat ovat iän myötä tulleet itselleni todella tärkeiksi, enkä halua kuvitella tulevaisuutta ilman lapsia ja avioliittoa. Molempia toivoisin jo muutaman vuoden sisään...
---
En ole nuori enää, enkä vaan voi sietää muksuja tai ajatustakaan siitä, että itselläni olisi moisia. Systeri saa hoitaa ton lisääntymispuolen, jonka se on jo alottanutkin tehokkaasti.
Perhettä mulla ei ole ollut ympärilläni enää 15 vuoteen, koska asun ihan eri puolella Suomea.
Avioliiton vastustaminen on lähinnä periaate; en kuulu kirkkoon enkä kannata sen tai avioliiton (siviili sellaisenkaan) monia "arvoja" tai sen nykystatusta (juuri tuota elämänikäisestä sitoutumisesta ja lupauksesta rakastaa diipadaapasta), vaan pystyn kyllä elämään yksin tai suhteessa ihan molempia. Kumpikaan ei tuo mitään lisäarvoa parisuhteeseen. Koko tekopyhä instituutio lähinnä oksettaa.
Haluan hyväntahtoisen, omilla aivoillaan ajattelevan, analyyttisen ja loogisen ihmisen rinnalleni, en mitään tunnehirviötä. Mahdotonta? So be it.
Kyllä minusta avioliitto tuo lisäarvoa parisuhteeseen. Se on merkki pysyvästä sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Kun molemmat parisuhteen osapuolet ovat tehneet tälläisen sitoumuksen, tulee yhteisestä elämästä jotenkin tasaisempaa ja pysyvämpää. Silloin jotenkin tietää, että molemmat ovat sitoutuneet täysillä yhteiseen perheeseen ja että pienemmät tai isommatkaan ongelmat eivät sitä millään lailla enää hetkauta. Itselläni ainakin kynnys avioeron ottamiseen olisi todella suuri. Uskon muutenkin, että vaikka itse ei perustaisi avioliitosta, mutta jos tosiaan rakastaa jotakuta, kenelle avioliitto on tärkeä, niin silloin kyllä menee naimisiin.
Eihän se tarkoita, että on joku tunnehirviö, jos haluaa naimisiin ja lapsia? Mielestäni sinun maailmankuvasi on jotenkin tosi kyyninen. Minä itse ainakin haluan uskoa avioliittoon ja ikuiseen rakkauteen. Vaikka asiat eivät aina menisikään kuten oli tarkoitus, niin silti en suostu vajoamaan kyynisyyteen...
[q]^hKt:
Oonkohan mä sitte jotenki outo ku viihdyn täällä ehkä vähä liianki hyvin..
*ding**taputapu*
[/q]
Ehkä, mut sit meitä on kaksi. 
About 3 kk:n tuskailemisen jälkeen olen alkanu viihtyy täällä oikein kunnolla. Mitä järkee haluta jotain, ku heti kun sen saa niin se haluaminen on yksipuolista tai sitten se muuttuu vaan sietämiseksi? Tai näin ainakin yleensä. EhkäTaiJotainEmmäTiedä. Jos joku on fiksumpi kuin minä ja ymmärsi ton lauseen syvimmän merkityksen, niin kertoo mullekkin. 
Ei tämä nyt niiiin kamala paikka ole. ... Kai... 
Välillä vaan iskee ihan hillitön läheisyyden kaipuu, mutta onneksi ystäviäänkin voi halailla niin paljon kuin sielu sietää. 
Ja mieluummin täällä kuin selibaatissa.
Hih, tänne pitäisi perustaa joku saavien/ ei saavien ihmisten luukku. 
edit: typo
[muokattu 5.5.2004 10:53]
31v ja parisuhteeton tähän ikään saakka. enkä kyllä tulekaan harrastamaankaan. joitaki kertoja kai ihastunu ja pelästyny ihan saatanasti senki vaikutusta et miten se onkaan vaikuttanu käyttäytymiseen.
liian vanha kokeilemaan ja opettelemaan sitä mitä olis teininä pitäny tehä. Isäukko myös iskostanu niin perusjuuriin ajatuksen että niin kauan kuin et voi rakastaa itseäsi niin et voi rakastaa muitakaan.
Rakkaus vaatii rohkeutta. Monella parisuhteessa elävällä on vielä paljon tekemistä itsensä rakastamisen suhteen, mutta pitää kyllä paikkansa, että itsensä rakastaminen ja arvostaminen edesauttaa myös parisuhteen hyvinvointia. Mutta jos oikeasti rakastuu, niin sillä ettei ole aiemmin ollut parisuhteessa tai muuten kokenut, ei ole mitään merkitystä.
Entäs sitten kun olet vanha ja eläkkeellä? Viimeistään silloin monet usein toivovat, että heillä olisi lapsenlapsia ja että näkisi heissä elämän jatkuvan vielä oman elämän jälkeen. Ilman perhettä voi olla aika yksinäistä. Itse ainakin ajattelen niin, että perhe on aina ykkönen, ystävät sun muut tulevat ja menevät, mutta perhe on ja pysyy.
Itse en nuorena miettinyt juurikaan naimisiinmenoa tai lapsien hankintaa. Ajattelin vain, etttä varmaan joskus nuokin osuvat kohdalleni. Nyt kun ikää on tullut lisää, niin minua ei kiinnosta enää yhtään mitkään pilipali suhteet, joissa ei osata sitoutua ja ei haluta alkaa rakantaa yhteistä elämää. Avioliitto on merkki elämänikäisestä sitoutumisesta ja lupaus rakastaa. En myöskään hankkisi lapsia ennen avioliittoa. Jotenkin tälläiset asiat ovat iän myötä tulleet itselleni todella tärkeiksi, enkä halua kuvitella tulevaisuutta ilman lapsia ja avioliittoa. Molempia toivoisin jo muutaman vuoden sisään...
En ole nuori enää, enkä vaan voi sietää muksuja tai ajatustakaan siitä, että itselläni olisi moisia. Systeri saa hoitaa ton lisääntymispuolen, jonka se on jo alottanutkin tehokkaasti.
Perhettä mulla ei ole ollut ympärilläni enää 15 vuoteen, koska asun ihan eri puolella Suomea.
Avioliiton vastustaminen on lähinnä periaate; en kuulu kirkkoon enkä kannata sen tai avioliiton (siviili sellaisenkaan) monia "arvoja" tai sen nykystatusta (juuri tuota elämänikäisestä sitoutumisesta ja lupauksesta rakastaa diipadaapasta), vaan pystyn kyllä elämään yksin tai suhteessa ihan ilman molempia. Kumpikaan ei tuo mitään lisäarvoa parisuhteeseen. Koko tekopyhä instituutio lähinnä oksettaa.
Haluan hyväntahtoisen, omilla aivoillaan ajattelevan, analyyttisen ja loogisen ihmisen rinnalleni, en mitään tunnehirviötä. Mahdotonta? So be it.
---
---
Kyllä minusta avioliitto tuo lisäarvoa parisuhteeseen. Se on merkki pysyvästä sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Kun molemmat parisuhteen osapuolet ovat tehneet tälläisen sitoumuksen, tulee yhteisestä elämästä jotenkin tasaisempaa ja pysyvämpää. Silloin jotenkin tietää, että molemmat ovat sitoutuneet täysillä yhteiseen perheeseen ja että pienemmät tai isommatkaan ongelmat eivät sitä millään lailla enää hetkauta. Itselläni ainakin kynnys avioeron ottamiseen olisi todella suuri. Uskon muutenkin, että vaikka itse ei perustaisi avioliitosta, mutta jos tosiaan rakastaa jotakuta, kenelle avioliitto on tärkeä, niin silloin kyllä menee naimisiin.
Eihän se tarkoita, että on joku tunnehirviö, jos haluaa naimisiin ja lapsia? Mielestäni sinun maailmankuvasi on jotenkin tosi kyyninen. Minä itse ainakin haluan uskoa avioliittoon ja ikuiseen rakkauteen. Vaikka asiat eivät aina menisikään kuten oli tarkoitus, niin silti en suostu vajoamaan kyynisyyteen...
---
En vaan pysty elämään katsomatta ympärilleni. Sä näemmä pystyt.
Ja ekassa postauksessa ihmettelin lähinnä ihmisiä jotka menee kuukauden tuntemisen jälkeen kihloihin ja kuudessa kuukaudessa naimisiin. Mulle toi on suora viittaus käsitteeseen 'teinikihlat'.
Joo, pystyn tietyssä mielessä elämään katsomatta ympärilleni, koska valitsen niin. Suodatan tiettyjä juttuja pois, koska olen onnellisempi, kun saan elää tietynlaisessa ympäristössä ja tietynlaisten vaikutteiden ääressä.
Toki tuollainen nopea eteneminen voi olla sellaista teinien touhua, mutta ei se ole koko totuus. Joskus ihmiset vain rakastuvat hyvin nopeasti, jos aika on sille otollinen. Silloin tuollainen nopea eteneminen ei välttämättä edes tunnu heistä nopealta. Etenkin kun ikää tulee lisää, niin parisuhteissa edetään nopeampaa vauhtia. Tiedetään jo mitä halutaan ja kun halut kohtaa, niin miksi hidastella? Ihan eri juttu tietty jos on tavattu 16-vuotiaana, niin silloin yleensä seurustellaan se 10 vuotta ennen naimisiinmenoa tms.
Joutuu ilmottautumaan tänne 
Eli jos haet 190 cm, bodattua, älykköä, jolle taide ja tiede on rakkauden kohteita... ja omaa elämälleen uraan suuntautuvat puitteet. Myös perhe, isänmaa ja Jeesus kuuluu kotiini...
No ei valehtelin olen läski ja tykkään pelkästään miehistä 
Tietty olen pikkasen seonnut kaupanpäälle
Eli hyvännäköinen nainen jos kaipaat seuraa joka ei lähentele niin lähden kanssasi heti dokaamaan *enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli**enkeli*
[q]Displacer, 18.5.2008 12:11:
---
Puistokemisti, 18.5.2008 12:00:
Haluaisin esittää kysymyksen:
Ei siis missään tapauksessa. Jos täällä kitisee niin se on pakko ottaa kuka tahansa joka itseään tarjoaa vaikka ei kiinnostaisi kyseinen henkilö pätkääkään.
[/q]
Ja miten sitä koskaan voisikaan tietää olisiko kyseinen henkilö ´kiinnostava jos siitä ei jaksa ottaa selvää Ei kukaan ole missään vaiheessa sanonut että pitäisi hyväksyä kuka vaan. Onko luetun ymmärtämisessä vähän feilua?
[q]Displacer, 18.5.2008 12:17:
Ei sitä aina jaksa ottaa kunnolla selvää toisesta jos jo kuvan ja juttujen perusteella voi huomata, että ei vaan iske vaikka ois kuinka jees tyyppi muiden mielestä.
[/q]
Onneks mä en ole elänyt ton elämäntavan mukaan.
En viitti edes lähteä laskemaankaan, montako hyvää ystävyys-suhdetta vähemmän, (puhumatta tietenkään syvällisemmistä suhteista) mulla olis elämäni aikana ollut, jos antaisin muiden tehdä päätökset omasta puolestani.
---
Tuntuu oikeasti siltä että oon niin hyvässä muutosvauhdissa itseni kanssa ettei kannata sitoa itseään kovin tiiviisti yhtään kehenkään. Pitää vielä vähän tutustua itseeni. Itse asiassa tää asia valkeni mulle täysin vasta viime syksynä, kun oikeasti ymmärsin että käytännössä kaikki ihmissuhteeni ovat kaatuneet siihen, etten oo vielä ihan sinut itseni kanssa, en oo osannut käsitellä asioita pääni sisällä tai sen ulkopuolella. Oon kuvitellut ja toisaalta odottanut kaikenlaista älytöntä.
Lupasin itselleni, että hoidan oman pääni selväksi ennen kun alan edes haihatella mitään parisuhdejuttuja. Saa nähdä sitten millainen selväpäisyyden taso mulle riittää. :D
Parisuhteissa on tosiaan se huono puoli, että ne on todella hyviä harhautuksia omasta itsestä. Kun vieressä on jatkuvasti toinen ihminen, johon keskittyä, on helppo olla käyttämättä aikaa ja energiaa omien sisäisten asioiden kanssa painimiseen, se kun on niin hankalaa ja ikävää.
Toki itseään voi harhauttaa muilla ihmisillä muutenkin (olen itse erityisen lahjakas tässä) mutta sen eteen joutuu näkemään yleensä vähän enemmän vaivaa, jos elelee paljon itsekseen eikä harhautusta ole tarjolla automaagisesti.
Toisaalta joskus joku itsen ulkopuolinen saattaa tarkkanäköisemmin havaita joitain itsessä olevia kehityskohtia. Usein kuitenkin erityisesti seurustelun alkuvaiheissa fokus on vahvasti toisessa ihmisessä, poissa itsestä ja omista tavoitteista, siis muista kuin siitä että 'toi tyyppi on vaan niin käsittämättömän mielenkiintoinen ja dreamy että tahdon syödä sen kaikki ajatukset!'
Millähän hopeatarjottimella näitä voisi saada sopivassa suhteessa, niin että voisi itse kasvatella itseään ja samalla poimia yllättäviä vaikutteita muilta. Uskoisin kuitenkin, että mikä tahansa selväpäisyydentaso elämässä saattaa tulla vastaan, sen huomaa ennen pitkää taas auttamattoman vähäiseksi ja pitää palata sorvin ääreen, oli sitten suhteessa toiseen ihmiseen tai autuaan keskittyneesti itseensä. Kumpikaan tilanne ei sulkene pois mahdollisuuksia löytää itsestään enemmän.
[q]siveys, 6.5.2008 22:09:
Mikä on mielestäsi isoin esteesi pariutumiselle?
[/q]
ns. naisen logiikka.
Kyllä minusta avioliitto tuo lisäarvoa parisuhteeseen. Se on merkki pysyvästä sitoutumisesta toiseen ihmiseen. Kun molemmat parisuhteen osapuolet ovat tehneet tälläisen sitoumuksen, tulee yhteisestä elämästä jotenkin tasaisempaa ja pysyvämpää. Silloin jotenkin tietää, että molemmat ovat sitoutuneet täysillä yhteiseen perheeseen ja että pienemmät tai isommatkaan ongelmat eivät sitä millään lailla enää hetkauta. Itselläni ainakin kynnys avioeron ottamiseen olisi todella suuri. Uskon muutenkin, että vaikka itse ei perustaisi avioliitosta, mutta jos tosiaan rakastaa jotakuta, kenelle avioliitto on tärkeä, niin silloin kyllä menee naimisiin.
Eihän se tarkoita, että on joku tunnehirviö, jos haluaa naimisiin ja lapsia? Mielestäni sinun maailmankuvasi on jotenkin tosi kyyninen. Minä itse ainakin haluan uskoa avioliittoon ja ikuiseen rakkauteen. Vaikka asiat eivät aina menisikään kuten oli tarkoitus, niin silti en suostu vajoamaan kyynisyyteen...
Mun täytyy esittää eriävä mielipide. Mun mielestä avioliitto ei todellakaan tuo mitään lisäarvoa suhteeseen, enemmänkin päinvastoin. Oon seurustellut pitkään ja ollut naimisissakin jo muutaman vuoden, joten kokemusta on kummastakin. Meidän suhde oli tasainen ja pysyvä kyl ennen naimisiinmenoakin. En olisi todellakaan edes harkinnut koko juttua, jos en olisi luottanut siihen että toinen pysyy siinä suhteessa myös. Me mentiin naimisiin vaan niiden bileiden takia, sillä paperilapulla ei ole mulle mitään lisäarvoa. Jälkikäteen ajatellen välillä harmittaa et mentiin naimisiin, koska monet ihmiset (useimmiten miehet) suhtautuu muhun nykyään niin kuin sairastaisin jotain mätäpaiseruttoa kun kuulevat mun olevan naimisissa. Tai toinen ärsyttävä on kun ihmiset alkaa taivastelee, että en näytä yhtään niin vanhalta että voisin olla naimisissa. Tai aivan vitun ärsyttävä "koskas tulee lapsia?", ihan kun ihmisen tehtävä olisi muka hankkia lapsia.
Mun mielestä menee kategoriaan "tunnehirviö" tai ainakin hemmetin rajoittunut, jos naimisiinpääsy ja lasten hankkiminen on niin tärkeitä asioita elämässä ettei ilman voi olla onnellinen.
Parisuhteeseen ei käy panostaman enempää kuin on valmis menettämään.
Kun oppii nauttimaan (sanan varsinaisessa merkityksessä) asioista, tekemisestä ja olemisesta itsenäisesti, on varsin usein tällä sektorilla ylittänyt riman onnistuneesti edukseen. Ja jonkin sortin "totuudenjyvä" lienee haudattuna siihenkin toteamukseen, että loputon kompromissisirkus harvemmin houkuttelee sitoutumaan johonkin, josta ei olisi valmis luopumaan lyhyellä varoitusajalla, ajassa, joka aniharvoin jos milloinkaan kannustaa pysyvyyteen pyyteettömästi. Ken takertuu, menettää.
^Tähän konkreettisesti hiljattain havahtuneen tuttuni innoittamana, itseäni quotaten.