Kuolema...

[q]Ana-5000, 3.5.2005 21:36:
Tuhkaaminen on karmeeta energian tuhlaamista. Marras vaan ketoon ja sillä hyvä. Kai siihen jonku kivimokkulan voi pistää missä tutut voi käydä kusella, mut auta armias jos joku alkaa paasaamaan herran karitsoista ja taivaan valtakunnasta mun hautajaisissani.. Ei niin. Ja turha arkkuun tuhlata rahaa, lankkulaatikko kelpaa hyvin. Ei sitä hienoa arkkua kukaan sieltä mullan alta näe.

Eikä ristiä hautakiveen. Mielummin vaikka neliö.
[/q]
Ei-kirkolliset hautajaiset on mun mielestä huomattavan paljon tunnelmallisempia, kun niissä voidaan soittaa esimerkiksi vainajan omia suosikkibiisejä, eikä muutenkaan kaava ole niin kankea.

[q]kilobitti, 1.5.2005 14:25:
Olin eräissa ruotsalaisissa hautajaisissa keikalla vajaa vuosi sitten, ja oli todella mielenkiintoista nähdä millä tavalla sikäläisissä hautajaisissa käsiteltiin surua. Ero kokemiini suomalaisiin hautajaisiin oli valtava; kirkossa itkettiin avoimesti, kun taas sen jälkeisessä muistotilaisuudessa oli jo keventynyt ja iloisempi tunnelma - katse tulevaisuudessa, ja muistelu hengessä "oli se mieletön tyyppi*piis*" (vs. "hän ei ole enää täällä"*vollotus*). Tiedä sitten vaikuttiko asiaan se, että vainaa oli todella pidetty henkilö. Niin tai näin, hautajaisista jäi aidosti hyvä olo, sellainen, että jonkun ihmisen elämä sai arvoisensa päätösseremonian.
[/q]

Mä en ole ollut yksissäkään nuoren henkilön hautajaisissa mitkä eivät olis olleet samanlaiset.
Kirkossa oli välillä vaikea kuulla sitä mitä jengi sanoi kukkia jättäessään, mut muistotilaisuus ei käsitellyt tippaakaan mitään sellaista kuinka ikävöimmekään vaan tasan just sitä kuinka siisti se henkilö olikaan. Mut mulla ainakin tuli niissä kaikissa sellanen olo että *ttu ku en saa enää ikinä kokea sen henkilön kanssa mitään siistiä silti. Toisaalta kaikki noi kuolleet ovat olleet mulle läheisiä. Silleen että he olivat olleet 19-12v mun elämässäni.

[q]JussiS, 3.5.2005 22:01:
---
Ana-5000, 3.5.2005 21:36:
Tuhkaaminen on karmeeta energian tuhlaamista. Marras vaan ketoon ja sillä hyvä. Kai siihen jonku kivimokkulan voi pistää missä tutut voi käydä kusella, mut auta armias jos joku alkaa paasaamaan herran karitsoista ja taivaan valtakunnasta mun hautajaisissani.. Ei niin. Ja turha arkkuun tuhlata rahaa, lankkulaatikko kelpaa hyvin. Ei sitä hienoa arkkua kukaan sieltä mullan alta näe.

Eikä ristiä hautakiveen. Mielummin vaikka neliö.

---

Ei-kirkolliset hautajaiset on mun mielestä huomattavan paljon tunnelmallisempia, kun niissä voidaan soittaa esimerkiksi vainajan omia suosikkibiisejä, eikä muutenkaan kaava ole niin kankea.
[/q]


Mua ärsyttää sellainen ajattelu, että tietyn tyyppiset (kristilliset, ulkomaiset, suomalaiset jne.) hautajaiset on aina samanlaisia ja meillä on aina huonommin kuin muilla. Kyllä ne hautajaiset riippuu eniten omaisista, papista ja vainajasta. Mun isän hautajaiset eivät todellakaan olleet kaavoihinkangistuneet, vaan hyvin hänen näköisensä, ja nimenomaan sen takia, että me nähtiin vaivaa niiden järjestämisessä ja pappikin tunsi mun isän.

A

[q]Annakins, 4.5.2005 09:24:
Mua ärsyttää sellainen ajattelu, että tietyn tyyppiset (kristilliset, ulkomaiset, suomalaiset jne.) hautajaiset on aina samanlaisia ja meillä on aina huonommin kuin muilla. Kyllä ne hautajaiset riippuu eniten omaisista, papista ja vainajasta. Mun isän hautajaiset eivät todellakaan olleet kaavoihinkangistuneet, vaan hyvin hänen näköisensä, ja nimenomaan sen takia, että me nähtiin vaivaa niiden järjestämisessä ja pappikin tunsi mun isän.

A
[/q]
Missä määrin sitten virallisesta hautajaiskaavasta saa poiketa? Mä oon ymmärtänyt, että kristilliset kaavat on kuitenkin jossain määrin "pyhiä", eli niitä ei kauheasti saa muokata. Jossain vaiheessa kaavoja lyhennettiin, jolloin kirkollinen osuus toimituksessa väheni huomattavasti (esimerkiksi kirkkohäät taitaa nykyään hoitua n. vartissa), mutta ymmärtääkseni se on vieläkin melko tarkkaan noudetettaa, virsineen, rukouksineen ja saarnoineen.

Kaatopaikalle suoraan.. Eipä oo ketään ketä sinne hautajaisiin tulisi ku noi rakkaimmat o kohta kaikki kuolleet tai muuta mukavaa.*sydän*

[q]Ana-5000,
Eikä ristiä hautakiveen. Mielummin vaikka neliö.
[/q]

:D
Tapsa <3 Ana

mut voi heittää ongelmajätteeseen.

Voisin lahjoittaa itseni kuolleena tieteelle. Luonnollista jatkoa (tulevalle) elämäntyölleni. Hyödyksi ihmiskunnalle jopa (tai vasta) kuolleena!

Paska juttu ja samalla hyvä juttu.

Paska koska kun tänne on kerta jouduttu, niin aika turhaa elää ja duunata elämä ja joutua takas olemattomuuteen melkein samantien. Ei kivaa.

Hyvä koska tänne on jouduttu ja vihdoin pääsee täältä pois.

is only a path, that everyone has to take.

Jotenki mä toivon et jollain ois järkevä vastaus mun ongelmiin... Mä kirjotin tänne koska en tiedä mihinkä muuallekkaa avautusin. Mulla on ystävii mut ketää ei oo täällä, kaikki on jossain kaukana, liian kaukana. Tiedän et täältä nyt on ihan turha hakee lohtua mut mä en vielkää pääse yli mun ongelmista. Mun veljen kuolemasta on jo aikaa viitisen kuukautta mut kaikki vaa tuntuu menevän vaikeemmaks...ei pysty enää ymmärtää. Mitään. Oisko täällä ees ketään kuka mua vähäänkään ymmärtäs...?

[q]*Tomzah*, 19.6.2005 03:32:
Jotenki mä toivon et jollain ois järkevä vastaus mun ongelmiin... Mä kirjotin tänne koska en tiedä mihinkä muuallekkaa avautusin. Mulla on ystävii mut ketää ei oo täällä, kaikki on jossain kaukana, liian kaukana. Tiedän et täältä nyt on ihan turha hakee lohtua mut mä en vielkää pääse yli mun ongelmista. Mun veljen kuolemasta on jo aikaa viitisen kuukautta mut kaikki vaa tuntuu menevän vaikeemmaks...ei pysty enää ymmärtää. Mitään. Oisko täällä ees ketään kuka mua vähäänkään ymmärtäs...?
[/q]

minä mulla kuoli exä joku vuos sitte ja toivun vieläkii.. mun paras ystävä menetti isänsä 3v. sitte ja ny vasta alkaa toipua..
Ja kyllä ihmiset (luulis) ymmärtävän, et mä ainaki kuuntelen jos avaudut! *hohtu-halaus*

Oon joutunu mun elämän aikana käymään läpi kuudet hautajaiset joista yhet oli mun isän, siitä on kulunu kylläki melkeen 13 vuotta mut välillä sitä jää vieläki miettimään millasta ois elemä ollu jos isä ois vielä hengissä.

Joku vuos sitte löysin tavaroita penkoessa leikekirjan johon mutsi keränny kaikki surun valittelu kirjeet ja lehtileikkeet jota isästä kirjotettu kuoleman jälkeen, täytyy sanoo et niitä lukiessa tuntu tosi pahalta enkä ees pystyny lukeemaan kerralla sitä kirjaa läpi. Sain tietää noista kirjeistä ja leikkeistä asioita isästä joita en ennen tienny ja edelleenki haluisin tutustuu faijaan paremmin (se kuoli paria viikkoa ennen ku täytin 6 ja oli paljo poissa kotoota työnsä takia eli kauheesti ei isästä oo muistoja)

Tollasta.

[q]arikoo, 28.8.2002 16:37:
Ja tämä on kyllä sellainen juttu että niin kamalaa kuin se onkin kuolema on elämän ehto. Se on julmaa mutta se on pakko hyväksyä. Välillä se on siedettävä tai jopa armahtava, välillä se tuntuu äärimmäiseltä sadismilta. Mutta ei voi kuin jatkaa vaikka menetämmekin rakkaitamme, antaa heidän elää muistoissamme siellä he eivät enää kärsi.

Muistaen niitä ihmisiä jotka olen menettänyt...
[/q]

Arikoo kuoli 15.9.04.
Nyt vuoden myöhemmin luen tämän huomaan että mä en ole tehnyt mitään vuoteen ja olen lamautunut.
Tämä on äärimmäistä sadismia, en tiedä montako kyyneltä olen itkenyt.
Jäit minuun varjona, aurinkona joka palaa. Oli kyllä ihana löytää tämä teksti koska nyt tiedän että olin oikeassa kun viime vuonna sanoin että elämän on jatkuttava. En vain noudattanut sitä.

Anukoo kuittaa.

Läheisen menettäminen on sellainen asia ettei siihen pysty millään tavalla varautumaan eikä siihen ole yksiselitteistä keinoa päästä tuskasta eroon. Mutta ehkä meidän pitäisi pahimman jälkeen miettiä että hänellä on nytten asiat paremmin. Kun miettii nykymaailmaa on jotenkin itsekästä haluta pitää kaikki täällä palloilemassa. Oma äitini kuoli kolme kuukautta sitten yllättäen hukkumalla. Sain isäpuoleltani puhelun jossa hän vain pystyi sanomaan itkultaan " olemme nyt kaksin" ja tähän lauseeseen maailmani sortui enkä voinut muuta tehdä kuin huutaa ja haukkua äitiäni kun hän jätti minut yksin. Vaikka ikävä ja suru kalvaa joka päivä, mietin aina vaan kuinka masentunut hän oli viimeisinä vuosinaan ja kuinka hänellä on nytten vihdoin ja viimein rauha. Enkä haluaisi viedä sitä häneltä pois.

[q]zaps, 28.11.2005 23:26:
kuinka hänellä on nytten vihdoin ja viimein rauha.
[/q]

Niinpä. On itsekästä sinäänsä itkeä perään ja ajatella sitä kuinka itse ei enää ikinä näe tätä henkilöä. Itken silti myös sen perään kuinka paljon ihmisiltä jää kokematta, varsinkin nuorina kuolleilta.
Olis hienoa jos eläis kulttuurissa jossa kuolema olisi vain elämän huipentuma, kliimaksi jossa ihminen tulee täydelliseksi. Mikäköhän siinä on kun länsimaissa kuolema ja ikääntyminen on tehty kamalaksi..

[q]linnu, 28.11.2005 23:33:
---
zaps, 28.11.2005 23:26:
kuinka hänellä on nytten vihdoin ja viimein rauha.

---


Niinpä. On itsekästä sinäänsä itkeä perään ja ajatella sitä kuinka itse ei enää ikinä näe tätä henkilöä. Itken silti myös sen perään kuinka paljon ihmisiltä jää kokematta, varsinkin nuorina kuolleilta.
Olis hienoa jos eläis kulttuurissa jossa kuolema olisi vain elämän huipentuma, kliimaksi jossa ihminen tulee täydelliseksi. Mikäköhän siinä on kun länsimaissa kuolema ja ikääntyminen on tehty kamalaksi..
[/q]


Olemme liian etäällä kuolemasta. Emme halua puhua siitä vasta kun on aivan pakko. Ja kun menetämme jonkun, emme keksi sanoja emmekä tapoja päästä siitä yli. Niin paha olo vaan kasvaa ja tulee jollakin muulla tavalla ulos. Mutta aina jos joku kuolee vasta elämänsä alussa, on se paljon vaikeampi niellä kuin vanhemman ihmisen.

elämä on...

Tuhkaus ja tuhkat mereen.

Joskus mietin että minkä ihmeen takia länsimainen tiedeyhteisö ei halua hyväksyä ihmisen kuolemaa. Tehdään kauheasti töitä sen eteen, että ihmisen elinikää saataisiin pidemmäksi. Tässähän käy niin, että he jarruttavat evoluutiota, jonka mukaan niin kovasti vannovat. Kun vielä ottaa huomioon maailman ylikansoitusongelman, niin minkä takia pitää väsäillä jotain keinosydämmiä? edit: ainakaan luonnollista karsiutumista ei länsimaissa tapahdu?

Ehkä maineen ja rahan takia? Tai siksi, että meillä on kauhea tarve omistaa kaikenlaista. Emme hyväksy kuolemaa sen takia, että haluamme omistaa ne ihmiset samalla tavalla kuin muut meille tärkeät asiat. Läheisen menettämiseen liittyvä suru on loppujen lopuksi vain itsekkyyttä, ainakin itse olen sen kokenut niin kun olen kokenut menetyksiä. Pahinta on ollut se jos on jäänyt asioita selvittämättä, jolloin nimenomaan syyllisyys on se mikä mieltä vaivaa. Sureminen on varmasti myös hyvä asia ja puhdistava prosessi. Silti on jotenkin olemassa kahta erilaista suremista, ikävöintiä ja sellaista omituista vihaa siitä että toista ei enää ole. Vähän ku mökillä olis käyny varkaita ja tunnearvokkaat tavarat tuhottu tai viety.

Itse olen päässyt asian yli sillä kun on kuvitellut vielä yhden 'viimeisen tapaamisen' uudestaan ja uudestaan niin, että sillä on mukava loppu. Sitten jää itselle fiilis, että sai sanottua hyvästit. Kuitenkin tuollainen kuviteltu keskustelu palautuu myöhemmin yhtä sumuisena muistona kuin oikeakin keskustelu. PS. Ehkä tämä elämä onkin vaan unta, koska muistot ja unet ovat ihan saman tuntuisia fiiliksiä :)