Mitä/mikä rakkaus on?

[q]Jammailija, 7.2.2008 12:53:
-Oma epätoivoinen avautuminen-
[/q]
Ja mä en sit noteeraa yhtään vastauksii, ellei kirjoittajalla oo oikeesti kokemusta vähintään 7+ vuotta yhdessä olemisesta. Nii ja vinkkejäkin otetaan vastaan, eikä vaan filosofisii korkeelentosii heittoja!

I dare you! Anyone..?
...

[q]Jammailija, 7.2.2008 12:53:
Onko ihminen luotu yksiavioiseksi niin että hän pystyy olemaan toisen kanssa tyytyväisenä läpi elämän ja rakastaa?

Rakkaus muuttuu kuulemma ajan saatossa. Minkälaista siitä sitten tulee ja onko se enää rakkautta?
[/q]

Pakko oli tulla tuolta "tyhmistä" tänne.

(No voi noree, jos mun vanhempien kokemukset ei oo riittävän päteviä *vink*)

Eli porukat olleet yhdessä 41-vuotta ja ovat edelleen yhdessä, vaikka on ollut hieman suurempiakin mutkia matkassa. Tällä hetkellä elävät uutta kuherruskuukautta (joka lapsille on välillä vähän turhankin heviä kamaa), jonka ovat saaneet aikaan ihan vain sillä yhteisellä keskustelulla ja päätöksellä, että rakastavat toisiaan ja haluavat näin olevan vastaisuudessakin. Ja että haluavat tehdä töitä sen eteen, että itsellä ja toisella on hyvä olla.

Eli olen sitä mieltä, että kyllä toista ihmistä pystyy rakastamaan koko loppuikänsä. Välillä täytyy vain miettiä miksi toiseen on rakastunut ja miksi yhä rakastaa ja jos ei rakasta enää, niin mikä on muuttunut. Minä itse vai se toinen. Rakastaminen tarvitsee kuitenkin siis aktiivista ajattelua välillä.

Useinhan sanotaan, että seksuaalinen vetovoima parien väliltä häipyy johonkin ja seksi muuttuu epätyydyttäväksi rutiinien toistamiseksi. Tässä voi taas ajatella niin, että kai jokainen pystyy kuvittelemaan rakastelevansa itse itsensä kanssa koko loppuelämän. Ehkä sen toisenkin ihmisen kanssa pitää opetella rakastelemaan niin, että voi kuvitella tekevänsä sitä loppuelämän. Sille toiselle pitää opettaa, jos se ei tunnu osaavan. Ei kuitenkaan niin, että tyydyttää itse itseään sillä toisella. Sekään ei kuulemma ole kovin kivaa.

Minä väitä pitkän suhteen salaisuuden siis olevan keskusteluyhteydessä ja avoimuudessa. Kyllä pitkäaikaisen kumppanin tulee olla se parhaista parhain ystävä.

[q]Jammailija, 7.2.2008 12:53:
Kaveripiiristä alkaa olee vähissä parisuhteet, jotka ois kestäny kauan ja kestää vieläkin. Suoraan sanottuna ei tuu mieleen ku ehkä yx pari kaikist niist kymmenist ja taas kymmenistä. Ja tänään Erja ja Mika Häkkisen erouutinen hehkuu lööpeistä! Voinkin siis oikeutetusti kysyä:

Onko ihminen luotu yksiavioiseksi niin että hän pystyy olemaan toisen kanssa tyytyväisenä läpi elämän ja rakastaa?

Rakkaus muuttuu kuulemma ajan saatossa. Minkälaista siitä sitten tulee ja onko se enää rakkautta?

Miten parisuhde eroaa syvästä ystävyyssuhteesta, kun aikaa on kulunut vaikkapa 20 vuotta? Molemmissa yhteistä ovat yhteiset kokemukset, luottamus ja toisesta välittäminen.
Ja syvä ystävyyssuhdekin on rakkautta, mutta onko se sitten erilaista rakkautta? Vai onko parisuhteenkin rakkaus tuon ajan jälkeen samalla tasolla kuin ystävyyssyhteen rakkaus? Meneex se sitten väkisinkin niin, että lopputulos on: Ollaan kavereita ja hengataan yhdessä. Palo ja kipinöinti on vaimentunut tai puuttuu kokonaan. Kuuluko se siis yksinomaan pelkästään ihastumiseen?

Onko rakkaus sitä kokonaisvaltaista välittämistä, jossa aina toinen laitetaan tärkeysjärjestyksessä edelle ja toisesta huolehditaan ja tykätään ja toivotaan, että se toimii myös vastavuoroisesti?

Ja jos täält löytyy semmosii pareja, jotka on oikeesti ollu onnellisesti lähemmäksi 10 vuotta yhdessä, niin kertokaapa ihmeessä, miten ton saa toimimaan. Ja kertokaa myös, että miten asiat ovat muuttuneet ajan myötä. Eikä mitään ympäripyöreitä ja lyhyitä filosofisia vastauksia, vaan suoraa ja realistista tekstiä.

Koska noit eroja seuratessa ja kokiessa tässä tartteis vähän ajatuksia ja vinkkejä, ettei itekään heittäis toivoa unholaan.
[/q]

Mun "rakkaudensankarit" löytyy omasta perheestä, iskä ja äippä! Jos mä jotain muistan omasta lapsuudestani hyvin, on vanhempien raju riitely. Vitsit että ne otti yhteen ja usein. Kakarana tuli jo ajateltua että eroaisivat niin ei niiden tarvitsisi riidellä koko aikaa. Riidat johtui kahden niin erilaisen ihmisen näkemyseroista, luonteista yms yms. Ainoa asia mikä niitä silloin yhdisti, oltiin me tenavat. Mä ajattelinkin teininä että ku pikkusysteri on siinä iässä että muuttaa kotoa pois, niin porukat lähtee eri teille. Mutta paskat! Ne on ollu naimisissa nyt 28 vuotta, ensimmäiset 18 vuotta oli kovaa riitelyä, viimeiset 10 vuotta ne on elänyt niinkuin vastarakastuneet. Mun isä joka on ehkä yksi "junteimmista" tietämistäni ihmisistä, on nykyään oikea romantikko. Se huomio mutsia joka viikko jollain pienellä jutulla. Vanha koira voi oppia uusia temppuja!(= Mun oli pakko kysyä niiltä että mistä tälläinen iso muutos. ei ne osannut oikeen itsekkään sanoa, äiti vaan sanoi että iskä on sen poikaystävä(=, ja se rakastaa sitä yli kaiken. Ne oppi pitkällä aikavälillä sietämään toistensa niin erilaisia persoonia ja pitkässä juoksussa ovat hitsautuneet yhteen. Ne on nyt kummatkin yli 50 vuotiaita ja onnensa kukkuloilla.

Mä oon miettiny tuota niiden liittoa paljon. Miten ne on sellaisten riitojen jälkeen noin onnellisia nykyään? Ne ei luovuttanut. Mun mielestä ihmiset luovuttaa parisuhteessa liian helposti nykyään. Osa mun frendeistä on eronnu pelkkien erimielisyyksien takia, koska suhteessa ei puhuta! Kavereille vingutaan että mikä siinä toisessa vituttaa mutta kumppanille ei sanota puoliakaan mitä pään sisällä liikku, verukkeilla että ei halua loukata toisen tunteita tai muuta paskaa. Pikkuhiljaa kun se puheyhteys katkee niin kyllä siinä on romantiikka ja lämpö kaukana. Silloin ku porukat riiteli, ne sanoi hyvinkin selvästi toisilleen mikä vituttaa. Sanat lenti ilmassa niinkuin tikarit, mutta puheyhteys säilyi koko ajan. Ei ne koskaan mököttänyt toisilleen. Mun mielestä tämä on ollut yks ratkaisevia tekijöitä vanhempien liitossa, puhuneet aina suunsa puhtaaksi, vaikka välillä vähän kovanlaisesti.

Itellä on ollu 6 vuoden suhde takana, joka kaatui vuosia sitten. Miksi se suhde meni metsikköön? Mä luulin nuorena kundina olevani hyväkin poikaystävä, mutta tosiasiassa panostus suhteeseen oli aika heppoista. Mä olin sokea omalle tekemiselle, ja tytöllä taas ei ollut kanttia sanoa mun urpoudesta. Perussynti oli että mä pidin asioita itsestäänselvinä, mitä en itse ymmärtänyt ja kumppani kertoi asioista kaverilleen, mutta ei mulle. Kun puheenaihieta alkoi olla tarpeeksi vähän niin seksielämä tyssäsi seinään. Eikä siinä silloin kauaa tarvi ihmetellä ku roudattiin muuttokuormia.

Aikoja eron jälkeen ku meistä tuli kohtalonoikusta hyvät ystävät, pystyttiin puhumaan asioista ilman suurempia tunteita. Entiselle suhteelle keskustelulla ei ollut mitään merkitystä, mutta tulevalle sitäkin enemmän. Monta asia mä opin karvaasti, ei saa ikinä olettaa mitään, huomioi joka päivä, enemmän tekoja vähemmän selittelyä, kuuntele, kysy... Nämä seikat oli aika vähillä siinä edellisessä suhteessa. Rakkaus ja suhde vaatii pirusti tekoja ja uhrautumista, ilman niitä nousee seinä vastaan.

[q]Lyylikki, 7.2.2008 13:33:
Minä väitä pitkän suhteen salaisuuden siis olevan keskusteluyhteydessä ja avoimuudessa. Kyllä pitkäaikaisen kumppanin tulee olla se parhaista parhain ystävä.
[/q]

Ja minä väitän että ei ole (ainoa salaisuus). Ei riitä yksistään, tullu todettua omakohtaisesti. Mun mielestä parisuhteet tuntuu nykyään olevan kertakäyttökamaa joka paikassa ja lähestulkoon kaikille.

Senpä takia en lähtisi myöskään vertaamaan omia / muiden vanhempia tähän, ajat ovat muuttuneet aika hurjasti siitä kun he alkoivat seukkaamaan. Nykymaailma ei anna aikaa tai tue suhteen rakentamista tai sen ylläpitoa. IMO.

-M

[q]Lyylikki, 7.2.2008 13:33:
---
Minä väitä pitkän suhteen salaisuuden siis olevan keskusteluyhteydessä ja avoimuudessa. Kyllä pitkäaikaisen kumppanin tulee olla se parhaista parhain ystävä.

[/q]

Minä komppaan tätä. Katson olevani ihan ite kelvollinen kommentoimaan koska olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli tuon 7 maagista vuotta (kohta 9 vee joista hiukka yli 3 naimisissa). Toi parhaista parhain ystävä ei tarkoita sitä, ettteikö kummallakin saisi olla omia juttuja (harrastuksia, ystäviä, kiinnostuksen kohteita), päinvastoin, mutta kun rakastuminen ja seksuaalinen vetovoima väistämättä jossain vaiheessa ekaa kertaa hälvenee (ei toki pysyvästi mutta toistuvasti kylläkin) niin jos taustalla ei ole keskusteluyhteyttä ja ystävyyttä niin työkalut parisuhteen ylläpitoon on tosi vähissä.

Toi eka haalistuminen saattaa pelottaa ja kyllästyttää ja sitten erotaan kun ei se ollutkaan sitä mitä halusi tai odotti tai kuvitteli tai mitä se oli silloin alussa. Sitten kun siitä on päässyt ohi ja tulee uusi pluristelukausi, niin tajuaa että parisuhteessa on ylämäkiä ja alamäkiä ja ne seuraa väistämättä toistaan. Ja että taantumasta on mahdollista selvitä yhdessä kun vain kummallakin on halua ja jaksamista tehdä töitä sen parisuhteen eteen. Siihenkin tarvitaan sitä ystävyyttä, että kunnioittaa toista ja pitää arvossa niin ettei heti ekan tylsistymisen (tai kymmenennenkään) tullen lähde vieraisiin. Ja luottamusta, että se toinen ei niin tee.

[q]Jammailija
Palo ja kipinöinti on vaimentunut tai puuttuu kokonaan. Kuuluko se siis yksinomaan pelkästään ihastumiseen?
[/q]

Ei. Kipinöinti kyllä säilyy mutta muuttuu hiukan erilaiseksi. Olihan se alkuhuuma ihanaa mutta en henk. koht. enää kyllä jaksaisi hässiä samalla tavalla vuorokaudet ympäri kuin suhteen alussa. Toki jos hakee vain ja ainoastaan sitä ihastumisen tunnetta (joka on kieltämättä todella ihana tunne) niin "pelkkä" rakastaminen voi tuntua tylsältä.

Pitkässä parisuhteessa voi joutua näkemään vähän vaivaa rutinoitumisen torjumiseksi mutta on se kyllä vaivan arvoistakin.

[q]Jammailija
Onko rakkaus sitä kokonaisvaltaista välittämistä, jossa aina toinen laitetaan tärkeysjärjestyksessä edelle ja toisesta huolehditaan ja tykätään ja toivotaan, että se toimii myös vastavuoroisesti?
[/q]

Rakkaus on sitä kokonaisvaltaista välittämistä että laitetaan suurimman osan aikaa me (eli se parisuhde), ei toinen tai itse, tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi ja siitä huolehditaan ja tykätään. Suurimman aikaa siksi, että joskus pitää ajatella vain itseään, muuten ei jaksa antaa itsestään mihinkään mitään. Ja jos ei itse kunnioita omia rajojaan niin ei niitä kunnioita silloin kukaan muukaan. Mitään uhrauksia ei pidä mennä tekemään, jos jokin asia tuntuu uhraukselta niin siinä on jotain vikaa. Monia kompromisseja joutuu parisuhteessa tekemään, mutta sen pitää olla kivaa eikä mitään marttyyrimeininkiä. Ja niiden juttujen pitäisi perustua vastavuoroisuuteen.

Meillä on ollut ihan helvetin hankalia juttuja joista ollaan selvitty ehkä siksi, että eroaminen ei ole ollut mikään vaihtoehto. Paitsi kerran, mutta se ei johtunut niinkään vaikeuksista kuin välinpitämättömyydestä. Siitäkin eronpartaalla keikkumisesta selvittiin kun asioista puhuttiin: erotaanko vai yritetäänkö vielä? Päätettiin yrittää ja sen yrittämisen seurauksena ollaan naimisissa.

Sen verran vielä tosta eroamisesta: koska parisuhteessa on kaksi ihmistä, täytyy eroamisestakin puhua tarpeeksi toisen ihmisen kanssa. Ettei vaan yhtäkkiä jonain päivänä kasaa tavaroitaan ja jätä lappua pöydälle että morjens.

[q]Mark, 7.2.2008 13:56:
Ja minä väitän että ei ole (ainoa salaisuus). Ei riitä yksistään, tullu todettua omakohtaisesti. Mun mielestä parisuhteet tuntuu nykyään olevan kertakäyttökamaa joka paikassa ja lähestulkoon kaikille.

Senpä takia en lähtisi myöskään vertaamaan omia / muiden vanhempia tähän, ajat ovat muuttuneet aika hurjasti siitä kun he alkoivat seukkaamaan. Nykymaailma ei anna aikaa tai tue suhteen rakentamista tai sen ylläpitoa. IMO.

-M
[/q]

Anteeksi, mutta olen hieman herkässä krapulaisessa mielentilassa, joten haista sinä vittu! Mun mielestä omien vanhempieni hyväksi taisteltu suhde on ihan todella jotakin sellaista, johon minä en enää ikinä pysty, mutta jota on ihan hyvä tarkastella. Ja ottaa siitä ehkä jotain opiksikin. Ja kun kokemuksia pitkistä suhteista kuitenkin haettiin...mut...

Joo ja keskustelu ja avoimuus ei toimi, jos molemmat ei ole siihen sitoutuneita, mutta mielellään kuulisin niitä sinun muitakin keinoja. Tuskin niistä on haittaa meille kenellekkään. Vai?

Mä en myöskään nykyisessä suhdepelissä pidä siitä, että suhteesta luovutaan niin helposti ja että niitä pidetään kertakäyttökamana. Pitkän suhteen eteen ei jakseta tehdä töitä, asioita jää selvittämättömäksi, eikä se aika niitä sieltä välistä selvitä. Paremminkin paisuttaa vaan. Kuvitellaan, että se ruoho olisi jotenkin vihreämpää aidan toisella puolella ja päädytään lopulta kyynisiksi ja yksinäisiksi.

[q]Jammailija, 7.2.2008 13:13:
---
Jammailija, 7.2.2008 12:53:
-Oma epätoivoinen avautuminen-

---

Ja mä en sit noteeraa yhtään vastauksii, ellei kirjoittajalla oo oikeesti kokemusta vähintään 7+ vuotta yhdessä olemisesta. Nii ja vinkkejäkin otetaan vastaan, eikä vaan filosofisii korkeelentosii heittoja!

I dare you! Anyone..?
...

[/q]

Täällä yks (tai siis kaks *hymy*) on olleet yhdessä toistakymmentä vuotta. Viime lokakuussa tuli 10v. täyteen. Mistään intiimiasioista en nyt ala jutella ilman toisen osapuolen suostumusta, jota ei tänään sitäpaitsi olis odotettavissa, kun toinen osapuoli on töissä ja siellä myös pysyy aamuyöhön saakka.

En aio mitään yleistä filosofiaakaan haastaa, koska jotkut naiset haluaa itselleen ns. tosiäijän ja jotkut ns. pehmon. Mun mies myöntää itsekin olevansa ihan pehmonalle. Vielä paljon lässympiäkin nimityksiä harrastamme, mutta jääkööt ne tässä kertomatta, tai kukaan ei enää ikinä voi katsoa mun suuntaan nauramatta. Kai me vaan täydennetään toisiamme päällisin puolin vastakohtina, mutta pinnan alla ollaan yllättävän samanlaisia = hauskaa pitäviä mutta raha-asiansa hoitavia, työssäkäyviä, ennakkoluulottomia, ei varsinaisesti päihdeongelmaisia viihteen orjia. Kasvissyöjiä. Vanhoja muttei aikuisia Eikä mustasukkaisia -- ihminen on siitä hassu olento, että kun sen remmiä löysää, sen ei tee mieli karata aidan taakse vaikka ruoho olisi siellä vihreämpää.

Mitä pidempään ollaan oltu yhdessä, sitä samanlaisemmiksi ollaan menty mun mielestä. Viime loppuvuonna tosin toiselta meinasi mennä hermot vastapuolen liiallisen kulttuurihaihattelun ja toiselta vastapuolen muka nettiriippuvuuden takia, mutta asia keskusteltiin tuopin ääressä ja kumpikin jousti pikkasen.

Ollaan kummatkin avioeroperheistä, hän mykästä ja näennäisesti riidattomasta, mä en kyl ihan sellasesta. Varsinkin mun äidiltä ja isältä olen saanut havainnolliset esimerkit siitä miten parisuhdetta ei ainakaan hoideta. Eli näillä eväillä mennään kohti auringonlaskua. Eikä muuten kiinnosta miettiä, onko "tää meidän juttu" nyt jotain ystävyyttä, kumppanuutta, rakastumisen oudon pitkää jatkovaihetta vai mitä tää on.

Ja siitä tuli mieleen yksi ehdoton syy suhteen jatkumiselle: mä en ole niitä naisia, jotka jatkuvasti ahdistelee miestään ja muitakin näillä "miten meillä nyt menee" ja "nyt keskustellaan meidän suhteesta" -kauhulauseilla. Mieluummin jutellaan vaikka miten Taalasmaan Sepolla menee.

[q]Lyylikki, 7.2.2008 14:33:
Anteeksi, mutta olen hieman herkässä krapulaisessa mielentilassa, joten haista sinä vittu! Mun mielestä omien vanhempieni hyväksi taisteltu suhde on ihan todella jotakin sellaista, johon minä en enää ikinä pysty, mutta jota on ihan hyvä tarkastella. Ja ottaa siitä ehkä jotain opiksikin. Ja kun kokemuksia pitkistä suhteista kuitenkin haettiin...mut...
[/q]

Hieno reaktio kertakaikkiaan jos joku rohkenee olla asiasta eri mieltä kanssasi. Oliko sun mielestäsi maailma, ulkoiset paineet ja median antama kuva ja odotukset parisuhteesta samat 40v sitten kuin nykyään? Ajattelivatko ihmiset samalla tavalla parisuhteesta tai avioliitosta? Onko avioeroprosentti kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen 15v sisällä?

[q]
Joo ja keskustelu ja avoimuus ei toimi, jos molemmat ei ole siihen sitoutuneita, mutta mielellään kuulisin niitä sinun muitakin keinoja. Tuskin niistä on haittaa meille kenellekkään. Vai?
[/q]

Taisit lukea vähän kiireessä. Sanoin että eivät yksistään riitä. En tiedä omalla kohdallani toimiko keskustelu aina sataprosenttisesti, mutta laskisin että se oli yksi suhteen vahvuuksia (ainakin elän edelleen siinä uskossa). Ei mulla ole tarjota muita keinoja, totesin vain että omalla kohdallani ei toiminut, vaikka suhde kestikin n. 5 vuotta. Kuitenkin nyt sinkku, joten ilmeisestikään ei riittänyt.

[q]
Mä en myöskään nykyisessä suhdepelissä pidä siitä, että suhteesta luovutaan niin helposti ja että niitä pidetään kertakäyttökamana. Pitkän suhteen eteen ei jakseta tehdä töitä, asioita jää selvittämättömäksi, eikä se aika niitä sieltä välistä selvitä. Paremminkin paisuttaa vaan. Kuvitellaan, että se ruoho olisi jotenkin vihreämpää aidan toisella puolella ja päädytään lopulta kyynisiksi ja yksinäisiksi.
[/q]

No näinpä juuri. Missä me siis ollaan eri mieltä?

-M

Tällä hetkellä se on 2 tuhisevaa kääröä pinnasängyissään
Se tunne,mikä tulee kun oma lapsi hymyilee nähdessään sut, se on rakkautta *sydän*

pakko sanoo kyl ettei enää mitään tietoa. siitä on niin kauan aikaa kun olen jotakuta rakastanut.

[q]Mark, 7.2.2008 14:43:
No näinpä juuri. Missä me siis ollaan eri mieltä?

-M
[/q]

Anteeksi. Heti lähetä nappia painettuani alkoi haistattelu kaduttaa, koska moinen ei kuulu normaalisti vieraitten kanssa käymiini keskusteluihin. Ei edes näin anonyymisti ja sähköisesti. Ja vaikka olotila olisi kuinka herkkä.

Mutta siis joo, jokainen katsoo tuntemiaan parisuhteita eri kanteilta, minulle vanhempieni suhde on aika erityinen. Sinulle se ei tietenkään sitä voi olla, mutta toisaalta ei voi myöskään olla olemassa pitkää suhdetta, jonka aikana maailma ei olisi muuttunut. Joten jos oppeja haluaa ottaa pitkistä suhteista, pitää niitä oppeja myös muovata nykypäivään.

Ymmärsin siis sen pointin, että pelkällä keskustelulla ja avoimuudella ei vielä taivaita saavuteta, mutta halusinkin kuulla että mitä muta siihen mielestäsi tarvitaan? Mut joo, keinot siis edelleen vähnä hakusessa ja itse asiassa kaipa niitä keinoja on ihan yhtä monta kuin parisuhteitakin. Joku suhde ehkä toimii, vaikka toinen ei puhua pukahtaisikaan, mutta itse en sellaista pysty kuvittelemaan missään olosuhteissa.

Ollaan siis hyvinkin samaa mieltä tässä asiassa, sitä ei käy kieltäminen. Minun ulosanti on ehkä hieman heikoissa kantimissa vain.

[q]kindertin, 7.2.2008 15:00:

Se tunne,mikä tulee kun oma lapsi hymyilee nähdessään sut, se on rakkautta *sydän*
[/q]

kyllä. ja kun oma lapsi tulee ja halaa lujaa *sydän*
ja sanoo et "äiti mä nakastan sua"

Oj miten hienoja ja perinpohjaisia vastauksia! Kon-tiki, Anders, Lyylikki, tiiplis, mark: Hienoja puheenvuoroja ja ajatuksia antavia! Kiitän hurjan paljon vaivastanne!

Sitä vaa jotenkin turtuu kyynisemmäksi, ku joka päivä tulee joka tuutista eroa eron perään. Jos joku tekisi kokoelmakirjan onnellisista rakastuneista pariskunnista ja heidän elämästään, ni mä kyl ostaisin! VinkVink!*nauru**plur*

Rakkaus on monta klisettä ja tekotaiteellista paskaa

..ja sitä, kun toinen kyyninen tapaa toisen kyynisen ja vihaavat yhdessä rakkautta.

http://honeymoons.about.com/cs/wordsofwisdom/a/whatislovequote.htm

*edit* haddaway - what is love ? *edit*

[q]Lyylikki, 7.2.2008 15:08:
Anteeksi. Heti lähetä nappia painettuani alkoi haistattelu kaduttaa, koska moinen ei kuulu normaalisti vieraitten kanssa käymiini keskusteluihin. Ei edes näin anonyymisti ja sähköisesti. Ja vaikka olotila olisi kuinka herkkä.[/q]

no harm done :)

[q]Mutta siis joo, jokainen katsoo tuntemiaan parisuhteita eri kanteilta, minulle vanhempieni suhde on aika erityinen. Sinulle se ei tietenkään sitä voi olla, mutta toisaalta ei voi myöskään olla olemassa pitkää suhdetta, jonka aikana maailma ei olisi muuttunut. Joten jos oppeja haluaa ottaa pitkistä suhteista, pitää niitä oppeja myös muovata nykypäivään.[/q]

Tämäkin on hyvin totta. Vielä kun joku kertois miten pitäis suhtautua siihen, että suurimmalla osalla tuntuu nykypäivänä olevan odotukset aivan toisesta maailmasta suhteelle, pienikin syy riittää riitaan, eroon, pettämiseen jne. Pakkohan se on uida mukana, mutta millä keinoilla? Enää ei oikein taida purra vanhat kristilliset opit kun kaikki saatanan g-pisteet töllössä tai naistenlehdet tai ihan mikä vaan [insert media here] kertovat omia näkemyksiään "täydellisestä" suhteesta ja ihmisistä. Höh, ei sellasia oo olemassakaan? Miten taistella tollasta aivopesua vastaan? :o

edit: ja niin, on mun porukat myös olleet päälle 30v yhdessä käsittääkseni suhtkoht onnellisesti ja ilman syrjähyppyjä jne, mutta en koe kyllä että itse pystyisin käyttämään heitä esikuvana miten suhdetta rakennetaan :S Siitä propsit niille että katsovat toistensa puutteita aika hyvin läpi sormien.

[q]Ymmärsin siis sen pointin, että pelkällä keskustelulla ja avoimuudella ei vielä taivaita saavuteta, mutta halusinkin kuulla että mitä muta siihen mielestäsi tarvitaan? Mut joo, keinot siis edelleen vähnä hakusessa ja itse asiassa kaipa niitä keinoja on ihan yhtä monta kuin parisuhteitakin. Joku suhde ehkä toimii, vaikka toinen ei puhua pukahtaisikaan, mutta itse en sellaista pysty kuvittelemaan missään olosuhteissa.

Ollaan siis hyvinkin samaa mieltä tässä asiassa, sitä ei käy kieltäminen. Minun ulosanti on ehkä hieman heikoissa kantimissa vain.
[/q]

Joo, en mäkään lähtis kyllä sellaseen suhteeseen missä kommunikointi ei toimi _ollenkaan_. Olen samaa mieltä, ei ole universaaleja keinoja koska ei ole universaalia prototyyppiä ihmisestäkään :/ Mun mielestä tuohon kun lisätään vielä kunnioitus toista kohtaan, OIKEA omistautuminen suhteelle sekä ymmärrys toisen vikoja kohtaan ollaan aika lähellä hyvää ja toimivaa palettia. Mutta ei sekään nyt mitään tietty takaa, helpottanee kuitenkin asioita..

Help me Dr. Phil, I can't understand this thing :S

-M

[q]Kon-tiki, 7.2.2008 14:38:
Ja siitä tuli mieleen yksi ehdoton syy suhteen jatkumiselle: mä en ole niitä naisia, jotka jatkuvasti ahdistelee miestään ja muitakin näillä "miten meillä nyt menee" ja "nyt keskustellaan meidän suhteesta" -kauhulauseilla. Mieluummin jutellaan vaikka miten Taalasmaan Sepolla menee.
[/q]

Ääk, tollasen parisuhdepaskan jauhaminen on tosiaan piinallista

Jos tuntuu hyvältä puhua Taalasmaan Seposta vai vaikka siitä onko sorsat puolisukeltajia ja miten se vaikuttaa niiden lentoonlähtöön niin hoitaa sekin sitä parisuhdetta. Ei siihen välttämättä tarvita mitään suhteen tilan vatvomista.

Lisäisin vielä parisuhdetta ylläpitäviin juttuihin huumorin: yhdessä nauraminen on ihan helvetin hienoa. Ja huumori myös niin, ettei ota aina itseään niin kauhean vakavasti.

Edit: typot

[q]Miinapiina, 7.2.2008 15:15:
---
kindertin, 7.2.2008 15:00:

Se tunne,mikä tulee kun oma lapsi hymyilee nähdessään sut, se on rakkautta *sydän*

---


kyllä. ja kun oma lapsi tulee ja halaa lujaa *sydän*
ja sanoo et "äiti mä nakastan sua"
[/q]

Voin vaan kuvitella ja odotella

[q]tiiplis, 7.2.2008 15:45:
Ääk, tollasen parisuhdepaskan jauhaminen on tosiaan piinallista

Jos tuntuu hyvältä puhua Taalasmaan Seposta vai vaikka siitä onko sorsat puolisukeltajia ja miten se vaikuttaa niiden lentoonlähtöön niin hoitaa sekin sitä parisuhdetta. Ei siihen välttämättä tarvita mitään suhteen tilan vatvomista.

Lisäisin vielä parisuhdetta ylläpitäviin juttuihin huumorin: yhdessä nauraminen on ihan helvetin hienoa. Ja huumori myös niin, ettei ota aina itseään niin kauhean vakavasti.

Edit: typot
[/q]

No minä itse olen ainakin semmoinen pälpättäjätyyppi, että sitten jos se pälpätettävä loppuu, niin suhde alkaa olemaan karilla. Näin on käynyt. Jostain syystä lopetettiin vain toisillemme puhuminen. Siis yhtään mistään puhuminen, enkä edes tiedä miksi.

Erottiin lopulta ja nyt taas pälpätetään, kun toisiamme nähdään. Mutta menneet on menneitä, vanhoja on hauska muistella, mutta ei niiden perään tule kyllä haikailtua. Oppia tosin on hyvä ottaa menneistä.

[q]Jammailija, 7.2.2008 12:53:
Ja jos täält löytyy semmosii pareja, jotka on oikeesti ollu onnellisesti lähemmäksi 10 vuotta yhdessä, niin kertokaapa ihmeessä, miten ton saa toimimaan. Ja kertokaa myös, että miten asiat ovat muuttuneet ajan myötä. Eikä mitään ympäripyöreitä ja lyhyitä filosofisia vastauksia, vaan suoraa ja realistista tekstiä.
[/q]

Toisin kuin monet luulee, niin ei me vaavun kanssa olla oltu yhdessä kun vasta kahdeksan vuotta (itseasiassa taisi tulla eilen täyteen se 8 ).

Mä en usko, että on olemassa mitään yhteistä juttua kaikille ja sen avulla sitten homma saadaan toimimaan. Ihmiset arvostaa eri asioita ja siten joku toinen saattaisi vihata jotain mistä toinen pitää.

Omasta kokemuksesta voin sanoa:

- Parisuhde on tasan niin hyvä, kun sun olos sillä hetkellä on. Jos duunissa on törkeä kiire, stressi painaa maanrakoon ja auringon puute masentaa, ei kumppani näitä asioita onnistu muuttamaan. Se kumppani voi ehkä parantaa sun oloa, mutta jos elämä menee muuten alas vessanpöntöstä, se heijastuu ennen pitkää parisuhteeseen. Välillä on kausia, joissa toisilla menee hyvin ja toisella paremmin. Tällöin "vihaisempi" osapuoli helposti aiheuttaa pahaa oloa koko suhteeseen ja siten tilanteessa auttaisi, että tämä tiedostetaan ja syytä etsitään. Ratkaisua tuskin löytyy heti, mutta tärkeää on, että molemmat tietävät missään mennään ja mihin olisi ehkä hyvä mennä. Jos omaa parisuhdetta katsoo, niin "kireitä" fiiliksiä on ollut molemmilla, mutta jo pelkästään se, että yhdessä on todettu, että nyt on paha ajanjakso ja siitä pitää päästä eroon, auttaa kovasti. Ei se tarvitse mitään 10h syväluotaavia keskusteluja, vaan yksinkertaista tiedostamista.

- Yhteiset kiinnostukset. Joku aina välillä väittää, että liian samanlainen ei saa olla, mutta mä en tähän usko. Jos molemmat on duunissa 9-17, kumpikin käy eri harrastuksissa, näkee eri kaverit, shoppailee eri aikaan ja vietää aikaa omissa oloissa, niin yhteistä aikaa ei 24h vuorokaudessa juuri jää. Jos yhteisiä harrastuksia / kiinnostuksenkohteita ei ole, sitä helposti kasvaa yhä enemmän erilleen. Mä uskon, että mitä enemmän kasvaa erilleen, sitä vähemmän yhdessäolo kiinnostaa. Ja sitten jossain välissä toinen tapaa tyypin jonka kanssa on "ihan tajuttomasti yhteistä" ja vanha kumppani jää.

- Aika ja hauskanpito. Kun aikaa on muutenkin vähän, niin sen ajan käyttäminen riitelyyn ei taatusti nosta fiiliksiä. Jos samaan aikaan pitää hauskaa esim. kaveriden kanssa, mutta ei oman kumppanin, niin ei ole ihme jos koti ei nappaa. Esim me vaavun kanssa juhlitaan oikeastaan aina yhdessä. Vedetään yhdessä pönttö täyteen ja nautitaan siitä. Fiilistellään yhdessä kesän ekaa piknikpäivää. Nautitaan hyvästä leffasta jne. Kiireenkin keskellä me erikseen varataan aikaa sille, että molemmilla on kivaa. Yhdessä hymyily ja nauraminen tekee aina hyvää.

- Toisen ymmärtäminen. Samanlainen ei tarvitse olla, mutta toisen sielunmaisemaa pitäisi ymmärtää. Esim. vaavun pitää hyväksyä, et mulla on tapana hävittää vähäksi aikaa esineitä ja mun pitää hyväksyä, et vaavulla tulee lopuksi aina kiire, vaikka aikaa olisi ollut 2h. Ei näistä ominaisuuksista tarvitse pitää, mutta ne pitää tiedostaa ja niistä valittaminen ei oikeasti auta. Toinen on sellainen kun on ja harvemmin toinen ihminen muuttuu toiseksi vaikka kävisi 100h keskustelun. Monet sen sijaan ei tätä tajua, vaan yrittävät jatkuvasti muuttaa toista ja / tai haukkua / riidellä tällaisen asian takia. Kyllä vaavu saattaa todeta, että taas sä hävitit jotain tai mä saatan kiroilla kun taas mun pitää silittää vaavun paita, mutta me molemmat tiedetään, että riitely ei auta, se vain pahentaa. Parempi siis olla hiljaa ja keskittyä niihin mukaviin asioihin :)

- Läheisyys & seksi. Ei varmaan ole olemassa pitkää parisuhdetta jossa molemmat aina haluaa yhtä paljon, joten tämän asian kanssa pitää ihan oikeasti tehdä töitä. Samaa reikää / munaa kun kaluaa vuodesta toiseen niin tottakai välillä hommasta voi tulla rutiinia. Pienillä jutuilla voi kuitenkin olla älyttömän suuri merkitys ja monesti kannattaa kokeilla niitä pieniä juttuja. Tässä jutussa jokainen vaan on niin yksilöllinen, että yleisneuvoja ei oikein voi antaa.... kai sitä vaan voisi sanoa, et homma vaatii jossain määrin oman itsensä yllättämistä.


Joku joskus sanoi, että nykyisin jengi haluaa kasvaa aikuiseksi ja vasta sitten saada lapsia, ennen saatiin lapsia ja sitten kasvettiin aikuiseksi. Ehkä tämä sama pätee parisuhteeseen. Monet haluaa ensin olla "jotain" ja vasta sitten ollaan valmiita miettimään, onko toi toinen sopiva vai ei. Sitten kun ollaan "jotain", niin haetaan täydellistä muottia, joka istuisi juuri siihen omaan elämäntilanteeseen. Mun mielestä parisuhde ei voi olla tällainen. Parisuhde vie elämässä aikaa enemmän kun mikään muu, sillä toisen ihmisen kanssa voi periaatteessa elää koko elämän...