Off topic-jatkot (Jatka täällä siitä mistä jäi jotain hampaankoloon modejen väliintulon kohdalla)
Mutta miksiköhän mustakin on täysin luontevaa ja hyväksyttävää vaatia itseltäni, mutta ei toiselta..
-- mariq
---
I feel you sis. Itse asiassa juuri tuo kysymys on tällä hetkellä suurin yli, läpi tai ympäri mentävä kiveni edistyksen polulla.
Miksi muiden heikkoudet ja huonot puolet on niin paljon helpompia hyväksyä kuin omat?
Ja toinen puoli: miksi mä pidän itselleni erilaista mitta-asteikkoa kuin muille, miksi vaadin itseltäni enemmän? Miksi keskiverto ja tavallisuus on niin pelottava asia?
Voiko tämä oikeasti juontaa juurensa siihen, että ensimmäiset x vuotta peruskoulussa kaikki oli ihan liian helppoa?
Miksi itselleen on niin vaikea olla lempeä?
-- 2la
---
Tää on kyllä aika erikoinen ilmiö. Kuka tahansa muu saa tehdä virheitä ja olla inhimillinen ja se korkeintaan tekee heistä kauniimpia ja rakastettavampia, mutta kun itse teen jotain väärin tai jätän tekemättä jotain oikein ja parhaalla mahdollisella panoksella, se ei vain ole hyväksyttävää.
Mietiskelin tuossa jokin aika sitten, että tämän kaltainen armottomuus itseäni kohtaan on oikeastaan aika lamaannuttava, ja estää mua kehittymästä niiden asioiden suhteen, jotka koen itsessäni vajavaisiksi. (jotain tän suuntaistako säkin meinasit tuolla kivella edistyksen polulla? vaiko jotakin muuta?) Kun en voi hyväksyä niitä heikkouksia, en voi kuin heittää kädet korville, huutaa "Laalaalaaa" ja juosta toiseen suuntaan, sen sijaan että toteaisin, että tuossapa olisi vähän petraamisen varaa, ja miettisin mitä asialle mahdollisesti voisin tehdä.
Lempeyden etsiminen itseä kohtaan oli yksi syy siihen että mindfullness alkoi kiinnostaa. Nyt kun vielä jatkaisin sillä tiellä niin uskon että siitä voisi oikeasti olla jotain iloa!
Välillä pysähtyy kyllä ihan oikeasti ihmettelemään, että mitä ihmettä mä olen edellisessä elämässäni tehnyt, että mun nykyisen elämässäni piirissä on näin kauniita ihmisiä... *sydän* Kiitos, että olette.
Mutta itse aiheeseen (tän jälkeen pidän kyllä taas hyvän tovin klubbaritaukoa :P):
Itse olen kokenut että muiden aito hyväksyminen ja sitä kautta rakastaminen on lähtenyt rakentumaan nimenomaan siitä, että on ensin alkanut hyväksymään omaa itsenään epätäydellisenä ja oppinut rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Te taas näytätte kulkevan polkua toiseen suuntaan - mutte kuljetteko te sittenkään?
Voisiko kyse kenties olla osittain myös siitä, että te ette kykene vielä hyväksymään omaa kyvyttömyyttänne hyväksyä muiden epätäydellisyyttä - ja täten olette vain sepittäneet itsellenne tarinan siitä kuinka kykenette hyväksymään muiden epätäydellisyyden? Onhan se kuitenkin aika paljon "sosiaalisesti hyväksyttävämpää" (myös itselle oman pään sisällä) taistella omien itselle asetettujen vaatimustensa kanssa kuin että olisi niin "pikkumainen", että muissa ihmisissä olevat ongelmat pääsisivät hiertämään.
What do you think?
Se, että itselle asettaa erilaiset "standardit" on mielestäni kuitenkin täysin normaalia. Standardien (jotka ovat siis ymmärtääkseni nimenomaan hyväksymisperusteita) sijaan puhuisin kuitenkin ainoastaan tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä, itsensä hyväksyminenhän pitäisi tapahtua kaikesta huolimatta ;) Tavoitteiden erilaisuus on mielestäni enemmänkin yksilöiden eroista ja itsemääräämisoikeudesta seuraava vääjäämättömyys kuin asia, jonka olemassaoloa tulisi pitää ihmeellisenä tai ongelmallisena.
Mietiskelin tuossa jokin aika sitten, että tämän kaltainen armottomuus itseäni kohtaan on oikeastaan aika lamaannuttava, ja estää mua kehittymästä niiden asioiden suhteen, jotka koen itsessäni vajavaisiksi. (jotain tän suuntaistako säkin meinasit tuolla kivella edistyksen polulla? vaiko jotakin muuta?) Kun en voi hyväksyä niitä heikkouksia, en voi kuin heittää kädet korville, huutaa "Laalaalaaa" ja juosta toiseen suuntaan, sen sijaan että toteaisin, että tuossapa olisi vähän petraamisen varaa, ja miettisin mitä asialle mahdollisesti voisin tehdä.
Lempeyden etsiminen itseä kohtaan oli yksi syy siihen että mindfullness alkoi kiinnostaa. Nyt kun vielä jatkaisin sillä tiellä niin uskon että siitä voisi oikeasti olla jotain iloa!
Nnniin, sen suuntaista ainakin. Olen melko vakuuttunut siitä, että mielenterveysongelmien ratkaisu tapahtuu korvien välissä omaa itseään tutkiskelemalla ja analysoimalla, joten sitä olen tässä puuhannut. Siinähän samalla se lamaantuneisuus, mielen taustalla tapahtuva energiaa ja kapasiteettia vievä kehän kiertäminen vähenee sitten samalla, toivottavasti.
Itse olen kokenut että muiden aito hyväksyminen ja sitä kautta rakastaminen on lähtenyt rakentumaan nimenomaan siitä, että on ensin alkanut hyväksymään omaa itsenään epätäydellisenä ja oppinut rakastamaan itseään sellaisena kuin on. Te taas näytätte kulkevan polkua toiseen suuntaan - mutte kuljetteko te sittenkään?
Oon vähän miettinyt tuota ja arvellut että ne kulkee vähän käsi kädessä. Myötätunnon opiskelu, muita ja itseään kohtaan.
Voisiko kyse kenties olla osittain myös siitä, että te ette kykene vielä hyväksymään omaa kyvyttömyyttänne hyväksyä muiden epätäydellisyyttä - ja täten olette vain sepittäneet itsellenne tarinan siitä kuinka kykenette hyväksymään muiden epätäydellisyyden? Onhan se kuitenkin aika paljon "sosiaalisesti hyväksyttävämpää" (myös itselle oman pään sisällä) taistella omien itselle asetettujen vaatimustensa kanssa kuin että olisi niin "pikkumainen", että muissa ihmisissä olevat ongelmat pääsisivät hiertämään.
What do you think?
Varmaan erittäin totta ja hyvä pointti!
Tokoi muissa ihmisissä olevat ongelmat hiertävät ja ärsyttävät ja hävettävät, mutta oon mä niitä oppinut sietämäänkin. Parannusta on siis tapahtunut. Vai onko tämä nyt se sepitetty tarina? :) En mä ihan pelkästään siihen usko.
Se, että itselle asettaa erilaiset "standardit" on mielestäni kuitenkin täysin normaalia. Standardien (jotka ovat siis ymmärtääkseni nimenomaan hyväksymisperusteita) sijaan puhuisin kuitenkin ainoastaan tavoitteiden asettamisesta ja niihin pyrkimisestä, itsensä hyväksyminenhän pitäisi tapahtua kaikesta huolimatta ;) Tavoitteiden erilaisuus on mielestäni enemmänkin yksilöiden eroista ja itsemääräämisoikeudesta seuraava vääjäämättömyys kuin asia, jonka olemassaoloa tulisi pitää ihmeellisenä tai ongelmallisena.
Itsensä hyväksymisen pitäisi tapahtua, mutta mä päässäni hyväksyn itseni vasta kun tietyt standardit, vähimmäisrajat? on tavoitettu. Jotka siis toki ovat alati muuttuvia. Ovatko tavoitteet vähän eri asia? Piirtäisitkö mulle tästä kuvan kun en selvästikään ole ihan kärryillä.