masennus...

[q]Rujo Mutantti, 29.3.2007 19:02:
-clips-
[/q]

Hmm, tästä kyllä aika selvästi tulee esille, miten neurokemia toimii eri lailla eri ihmisissä. Itselleni Efexor ei ole aiheuttanut mitään sivuvaikutuksia. Remeronistä on kyllä sitten sitäkin enemmän sivuvaikutuksia. SSRI:t eivät taas tepsineet ollenkaan.

Kumma vaan, jos lääkitys sinulla loppui kuin seinään. Sehän yleensä vain pahentaa tilannetta. Eli jos lopettaa lääkkeidenkäytön, tulisi sen tapahtua asteittain ja hitaasti. Muuten noita oireita tulee melkein taatusti.

Ja, no, olen kyllä vähän eri mieltä tuosta "myrkky"-sanasta. Itselläni sairaudet aiheutti aivan muut kemikaalit, lääkkeet taas pikemminkin ovat normalisoineet sitä haittaa mitkä päihteet aiheuttivat (luultavasti pysyviä vaurioita). Eli minulle lääkkeet pikemminkin ovat olleet vastamyrkkyä jotka nyt edes jossain määrin ovat stabilisoineet sitä välittäjäaineiden sekamelskaa jotka päihteet aivoissa aiheuttivat.

Mutta mutta, identtisiä aivoja ei tosiaankaan taida löytyä.

[q]2la, 3.4.2007 12:50:
Voi teitä. :|

Tällaisten tilitysten jälkeen tuntuu naivilta ja loukkaavalta sanoa tämä, mutta tiedättekö, että masennuksesta voi ihan oikeasti parantua? Vaikka on päiviä, viikkoja, kuukausia joista ei jälkeenpäin muista mitään, koska ei ole mitään muistettavaa, voi vielä joskus nauttia elämän ihanuuksista ja riemuita siitä yksinkertaisesta asiasta, että on elossa.
[/q]

Kyl kyl tiedän mutta mun sairaudesta ei voi parantua. Eli voin helpottaa, lievittää, ehkäistä ym. masennusta mutta tämän hetken lääketiede ei kaksisuuntaisesta voi parantaa. Eli realistisesti tässä elelen; nautin nyt tästä ei niin masentuneesta olosta, kun ei masennus ole ennen pysynyt poissa läheskään näin kauaa (vuosia kärsinyt)..paitsi hypomaniassa ei masentanut. Olen hyväksynyt sen, että masennus voi iskeä, missä vain ja milloin vain; en siis juhli, että olisin parantunut, koska en ole. Olo on helpottunut kylläkin, mikä on hyvä homma. Uskomaton tunne, kun mieli on noussut maasta, eikä mitään hypoa ole.

[q]2la, 3.4.2007 12:50:
Yksi asia jaksaa ihmetyttää. Miten ne ihmiset, jotka niin kipeästi tarvitsevat apua ja ovat kaiken rohkeuden kerättyään hakeneet apua jostain, voidaan käännyttää ovelta ja käskeä hankkimaan hoitonsa itse ja oma-aloitteisesti? Avuttoman oloista katsella vierestä, miten kavereita lähetellään luukulta toiselle, kaupungeissa ei hoitoa tunnu saavan ja opiskeluterveydenhoitokaan ei auta.
[/q]

Niinpä. Mun läheistä vietiin lääkäriin jatkuvasti, koska se oli psykoosissa. Jokaisen psykoosin iskiessä tää sama kuvio toistui; rauhottava naamaan ja kotiin. Oli siinä sitten masentavaa kuunnella ja katsella psykoottista ihmistä joka päivä. Tarpeeksi monen lääkärissä ravauksen ja todistelun jälkeen se sitten pääsi aina viimenään sairaalaan. Siellä ihmeteltiin, miksi tila oli päästetty niin pahaksi. Siltikin niistä ihmettelyistä huolimatta tää kys. ihminen päästettiin tosi nopeasti kotiin-->psykoosi iski saman tien melkeinpä, koska hän ei siitä periaatteessa ollut edes toipunutkaan. Viimenään ne sitten piti tätä ihmistä tarpeeksi kauan sairaalassa, toipui hyvin.

Että kyllä on tullut oltua epätoivoinen, kun on pitänyt katsoa 10 vuotta sellaista tuskaa, mitä läheisellä oli Ja kukaan ei auttanut. Itsekin sitten masennuin ja sairastuin.

Joo, terveisiä vaan valtiolle, kaupungille ja psykiatrisen terveydenhuollon resurssipulalle Ei ollut kovin kivaa katsella kun kaveri yrittää hyppiä olohuoneen lasista läpi toisesta kerroksesta ja kun tätä vietiin hoitoon, niin vuorokauden päästä tämä kahteen kertaan pistettiin vuorokauden päästä pihalle kunnes tämä lopulta hyppäsi Hakaniemessä talon katolta ja tappoi itsensä. Jotkut täällä varmaan tietävätkin tapauksen... Pistää kyllä vituttamaan tuollainen käytäntö.

Joo, erittäin vakavasta aiheesta pykälän kevyemällä kädellä àLa Vintiöt: "Ei oo määrärahoja, ei oo tukiaisia, avohuollosta vaan kadulle ja kallioon."*tirsk**lmao*

...VOIMIA ja VALOA kaikille KÄRSIVILLE!!!!!!!*super**enkeli*

Hei!

En vain ole koskaan jaksanut uskoa siihen, että ihmisen toimintaa voisi verrata johonkin koneeseen. Kuten usein tehdään, biokemiallinen kokonaisuus tai muuta vastaavaa... Ei pääkoppa ole jokin laite jonka toimintaa voi säädellä tai korjailla kemikaaleilla. Olen itse rampannut monta kertaa mielenterveystoimistossa, syönyt nappeja joskus enemmän, joskus vähemmän. Tässä nettiosoite, jossa myös tarjoillaan hieman toisenlaista näkökulmaa tähän aiheeseen.

http://www.antidepressantsfacts.com/introduction.htm


Parhain terveisin,

Jazciek

[q]jazciek, 27.5.2007 20:12:
Hei!

En vain ole koskaan jaksanut uskoa siihen, että ihmisen toimintaa voisi verrata johonkin koneeseen. Kuten usein tehdään, biokemiallinen kokonaisuus tai muuta vastaavaa... Ei pääkoppa ole jokin laite jonka toimintaa voi säädellä tai korjailla kemikaaleilla.
[/q]

Tietenkin voi. Eri asia on, miten hyvin siinä onnistutaan, koska välittäjäaineita on niin suuri määrä. Masennus ei varmasti useissa tapauksissa johdu ainakaan pelkästään serotoniinin tai edes serotoniinin ja noradrenaliinin puutoksesta, mutta moni saa tosi hyviä tuloksia pelkillä SSRI:lläkin. Masennuslääkkeillä voi hoitaa monia muitakin sairauksia, mm. monia kroonisia kipuoireyhtymiä. Toisaalta osa masentuneista voi tarvita vaikkapa NMDA-antagonistin, GABA-agonistin, kannabinoideja tai opiaattiagonistin voidaakseen elää normaalia elämää. Joillekin riittää pelkkä terapia, osa paranee "itsestään" (kuten minä aikoinaan n. 11v masennuksen jälkeen), joillekin ei koskaan löydy sopivaa hoitokeinoa, ainakaan nykylääketieteen keinoin.

Kyllä, tiedän ihmisiä, jotka ovat saaneet pysyviä sivuvaikutuksia masennuslääkkeistä, ihmisen, joka tappoi itsensä kun masennuslääke sekoitti pään, sekä ihmisiä, jotka ovat muuttuneet ensimmäistä kertaa elämässään väkivaltaisiksi syötyään masennuslääkkeitä. Mutta kaikessa on omat riskinsä ja ne pitää luonnollisesti punnita tarkkaan.

Anekdootit voivat olla tietoa (esim. tuo saitti), mutta ne eivät ole koko totuus. Kaikilla lääkkeillä on sivuvaikutuksia, niiden määrä, vaikeus ja esiintymistiheys vain vaihtelee. Itse en saa sivuvaikutuksia juuri mistään (psyykenlääkkeitä en ole tosin koskaan syönyt) - paitsi kalkkitableteista. En silti kieltäisi kalkkitabletteja.

Ei siihen sit kauaa taas menny.

Ens viikolla takasin päiväosastolle viikoks hoitoa saamaan. Tää viikko saikkua. Lääkeasiat päin persettä.

[q]onni3mk, 6.9.2007 12:38:
Ei siihen sit kauaa taas menny.

Ens viikolla takasin päiväosastolle viikoks hoitoa saamaan. Tää viikko saikkua. Lääkeasiat päin persettä.


[/q]

Voimia

Haluaisin kirjottaa tänne jotain, mutta en osaa. Oon ihan tyhjä. Mä en tunne mitään.

Onkohan tämä nyt sitä lopun alkua...

[q]Alley Cat, 14.9.2007 00:54:
Haluaisin kirjottaa tänne jotain, mutta en osaa. Oon ihan tyhjä. Mä en tunne mitään.

Onkohan tämä nyt sitä lopun alkua...
[/q]

tunto on menny jo ajat sit mut ei se midis.

o/

[q]Alley Cat, 29.3.2007 17:36:
En nimittäin itekään tajunnu mistä masennuksessa oikeasti on kyse, kunnes se iski minuun. Ei tämä tosiaan hauskaa ole. Joka päivä pitää vetää kourallinen nappeja naamaan, että pysyy edes jotenki elämänsyrjässä kiinni. Ei oo hääviä...
[/q]

Tuskin kaikki masentuneetkaan käsittää mistä siinä on kyse. Aika usein masennus ei tule yllättäen seinän takaa hypäten, vaan se hiipii vähitellen. Pitkään masentuneena ollut voi olettaa sen masennustilan oleva normaali olotila ja hoitoon hakeutuminen viivästyy. Toisaalta masennusta on hankala erottaa normaaliin elämään kuuluvista vastoinkäymisistä.

Kynnys voi olla myös psyykkisiin sairauksiin yleinen negatiivinen suhtautuminen. "Mitä, minäkö muka hullu?" Veikkaisin, että suurella osalla ihmisiä ei ole helppo myöntää itselleen olevansa masentunut.

Itse hakeuduin jokunen vuosi sitten lääkärille valittamaan unihäiriöitä ja olin todella yllättynyt, kun lääkäri diagnosoi masennuksen. Lääkekuurin jälkeen elämänasenne kasvoi hetkeksi tosi korkealle, kun monen vuoden masennuksen jälkeen kaikki ei tuntunutkaan enää niin negatiiviselta. Lopetinkin sitten lääkkeiden syönnin, kun kaikki tuntui kivalta ja en haluaisi medikalisoitua vielä näin nuorena. No, tietenkin se sama kierros jatkuu edelleen ja jostain se masennus hiipii aina takaisin muutama kuukausi lääkitysten lopettamisen jälkeen. Melkeinpä huolestuttaa, jos joutuu loppuelämänsä popsimaan serotoniinibuustereita.

[q]Alley Cat, 14.9.2007 00:54:
Haluaisin kirjottaa tänne jotain, mutta en osaa. Oon ihan tyhjä. Mä en tunne mitään.

Onkohan tämä nyt sitä lopun alkua...
[/q]


Ei aina tarvi sanoja.

[q]Avernian,


Ei aina tarvi sanoja.
[/q]

Kiitos. Ois vaan kiva, jos ois edes jotain tunteita. Mutta nyt on Efexor kokeilussa ja jos se ei auta, on vielä joku vaihtoehto kuulemma olemassa. Että eiku eteenpäin, sano mummo lumessa.

[q]T0mbstone, 29.9.2007 16:37:
Kynnys voi olla myös psyykkisiin sairauksiin yleinen negatiivinen suhtautuminen. "Mitä, minäkö muka hullu?" Veikkaisin, että suurella osalla ihmisiä ei ole helppo myöntää itselleen olevansa masentunut.
[/q]
veikkasit ainakin mun kohdalla ihan oikein. Hoitoon on tarjottu mahdollisuutta mut kun en koe et mussa on mitään vikaa... Tyhmäähän se on, kun läheisetkin näkee etten mä oo kunnossa.

[q]T0mbstone, 29.9.2007 16:37:
Lopetinkin sitten lääkkeiden syönnin, kun kaikki tuntui kivalta ja en haluaisi medikalisoitua vielä näin nuorena. No, tietenkin se sama kierros jatkuu edelleen ja jostain se masennus hiipii aina takaisin muutama kuukausi lääkitysten lopettamisen jälkeen. Melkeinpä huolestuttaa, jos joutuu loppuelämänsä popsimaan serotoniinibuustereita.
[/q]
Niin. Kauanko niitä pitää sitten rouskia? Loppuelämä?
Tuollaisen on-off-lääkityksen ei ainakaan luulisi olevan hyväksi. :/

Itse tullu pari kuukautta napsittuu lääkkeitä, kun kerranki sain aikaseksi mennä puhumaan jollekkin lääkärille. Aluksi vaan pahensi tilaa, mutta 3 viikon jälkeen alko olo "parantumaan" tai ainakin näki vähän taas järkeä kaikessa, mutta nytten taas ei tunnu näkyvän valoa missään. Ei kiinnosta mikään ja tuntuu ettei ketään tajua tai edes jaksa kuunnella mitä minulla on sanottavaa.. Tuskimpa lääkkeet ole vaikuttanut tähän, mutta nykyään en jaksa välittää/huolehtia kenestäkään enää, teen niinku teen muitten kommentit tai ajatukset ei kiinnosta. Ja ei kiinnosta hengata kenenkään kanssa sekunttiakaan jos vähänkin ärsyttää minua, ja kaikki tuntuu vaan päivä päivältä enemmän ärsyttävän... Hetken on hyvä fiilis, mutta sit taas se loppuu ku seinään. Aaltoliikettä ollu aina, ja tulee olemaan. max. viikon vähän ees hyvä fiilis ja sit taas 3 viikkoa ihan maassa. Tälläi mulla.

[q]2la, 11.10.2007 16:34:
Tuollaisen on-off-lääkityksen ei ainakaan luulisi olevan hyväksi. :/
[/q]

Riippuu sairaudesta sekä ihmisestä. Siis esim. kaksisuuntaisen masennusvaiheeseen voidaan määrätä masennuslääke, minkä käyttö lopetetaan, kun masennus on lievittynyt. Se lopetetaan yleensä ihmisillä, joilla masennuslääkkeen käyttö laukaisee herkästi (hypo)manian. Tätä kuviota voidaan toistaa.

Periaatteessahan oikean lääkkeen löytäminenkin voi olla aikamoista on-offia. Mä olen neljän vuoden aikana kokeillu ainakin seitsemää tai kahdeksaa eri masennuslääkettä. Joitain olen testannut useampaan otteeseen eli syönyt lääkettä, lopettanut syömisen ja taas syönyt ja taas lopettanut jne. Lisäksi olen välillä syönyt psykoosilääkettä nukkumiseen, vaikkei mulla ole koskaan psykoosia ollutkaan. Siinä sivussa on tullut syötyä muutamaa eri rauhottavaa ja unilääkettä. Lisäksi tasaavaa lääkettä menee koko ajan.

[q]Tintti, 11.10.2007 17:07:
---

Lääkkeiden vaikutuksenhan pitäis vähitellen tasaantua, mutta jos ei, niin kannattaa harkita lääkityksen vaihtamista, koska vaikutus ja sopiminen on niin yksilöllistä. Kuitenkin pitää muistaa et pelkkä lääkitys ei ole avain masennuksen paranemiseen. Sen avulla voi jaksaa paremmin arjessa, ja kun jaksaa vähän paremmin ajatella tilannettaan, on äärimmäisen tärkeää puhua jollekin luotettavalle...ja vaikka se tuntuu alkuun turhauttavalle ja vaikealle, niin ajan kanssa juuri asioiden läpikäyminen toisen, mutta tietenkin nimenomaan itsensä kanssa on kaikkein olennaisin asia paranemisessa.
[/q]

Pitää nyt katto noitten vaikutusta pidemmällä ajalla. Ja kyllä tiedän ettei noi lääkkeet ees voi olla mitään ihme parantajii. Kyllä puhuminen auttaa, mut ei niitäkään tule liikoja vastaan kenelle voi puhua, että toinen vielä ymmärtäisi ja välittäisi oikeesti. Ihan asiaa kirjottelet.

masennus...mua masentaa,ehkä se on oikee sana tälle ololle...päälllisin puolin/ulkopuolisten silmin kaikki on ok,mut ei ikävä kyl oo,myönsin sen vast itelleni ja se joutu jotai kirvelee pikkasen.haluisin olla kova persoona mut oon liian heikko kohtaamaan liian monta ikävää asiaa samoina päivinä.ja muutenkin lisää haasteit elämään et joku tuntuis joltain.