SINKKULUUKKU

[q]Auacusha, 2.9.2009 16:51:

Eikai nyt ihan randomil voikkaa mennä (mikäli ei tee tutkimusta :D ) , täytyyhän siin olla kuitenki vähintää 4kpl ominaisuuksia:

Tissit
perse
vagina
naama joka ei ole käynyt raastimessa
[/q]

Hei ooksäse Aso sieltä BB-talosta?

[q]Freja, 18.3.2009 14:03:
Joo ja se joka väittää, ettei seurustellessa muka näe muita naisia/miehiä tai huomaa kauneutta/komeutta, tai muuten vaa kuolaa jonkun hyvännäköisen ihmisen perään, valehtelee.
[/q]

No nimenomaan! Estetiikka on aina estetiikkaa, ei siitä mihkään pääse. Pelkkä ulkokuorihan ei (ainakaan itselleni) riitä mitenkään päin tekemään ihmisestä tavoittelun arvoista tai oikeasti kaikin puolin seksikästä ja kiehtovaa ja kiinnostavaa, mutta ihastelenhan minä kauniita luonnon maisemiakin. Miksipä en maisemia ihmisineenkin, miehineen ja naisineen.

Tällä hetkellä olen ihastellut Frejan uutta hottia luukkia. <3

[q]siveys, 16.11.2009 13:46:

Kuka sanoo, että mä en tarttis hoitoa? :D
[/q]

No niinpä, sä jos joku oisit nimenomaan _HOIDON_ tarpeessa. :'DD

[q]Camomilli, 11.4.2009 18:14:
Yleisesti olin tarkoittanut kaiken.

Aika monilla tyypeillä olen kyllä huomannut että seurustelu on yhtä kuin että kaikkialle mennään yhdessä, kavereiksi muodostuu pareja/yhteisiä ystäviä jne. Itsenäisyys? Olen menettänyt paljon etenkin miespuolisia, mutta myös naispuoleisia ystäviä silloin kun he ovat alkaneet seurustella ja ystäväpiiri on muodostunut uudelleen.. Ja erotessani myös itse huomasin etten voinut mennä samojen tyyppien kanssa kuin silloin kun seurustelin ja jouduin luomaan uusia ystävyyssuhteita, pois lukien pitkäaikaiset ystävät ketä oli jo ennen eksää jne.
[/q]

Mä quottaan tätä kohtaa, vaikka tavallaan kirjoitankin omia ajatuksiani pohjustaen ne täällä vallitsevalle yleiselle keskustelulle parisuhteesta, sinkkuudesta ja naimisiinmenosta.

Tämä Camomillin kirjoittama kohta on jotenkin todella creepy, mutta kai tuokin on joillekin ihmisille todellisuutta. Itse koen, että jos ihminen on tarpeeksi sinut itsensä kanssa, hänen ei tarvitse takertua kumppaniinsa. En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi ns. hylätä ystävänsä siksi, että on alkanut seurustella. Kuulostaa todella kypsymättömältä, teinivuosien toiminnalta, jos edes siltäkään - teininähän kaverit ovat useimmille todella tärkeitä. Tiedän tosin, että jotkut ovat mustasukkaisia kumppanistaan, kun tällä on mies-/naispuoleisia ystäviä, mutta itselleni ei tulisi mieleenkään kääntää selkää miespuoleisille ystävilleni kumppanin mustasukkaisuuden vuoksi. Mulla on oikeastaan ollut aina sellanen periaate, että jos mun kumppani ei pysty hyväksymään kaikenkarvaisia ystäviäni, heivaan tyypin mäkeen. Tällä en kuitenkaan tarkoita, että kumppanini täytyisi pitää kaikista ystävistäni, kunhan hyväksyy heidän olemassaolonsa ja heidän kuulumisen elämääni. Minulla ei tarvitse olla kumppanini kanssa yhteisiä ystäviä. Minun ei tarvitse olla hyvää pataa hänen kaikkien kavereidensa kanssa, eikä hänen tarvitse puolestaan olla hyvää pataa kaikkien minun kavereideni kanssa. Pääasia on, että molemmilla on kavereita joista itse tykkää ja joiden seurassa viihtyy.

Mä käyn hyvin harvoin mieheni kanssa yhdessä bileissä tai ulkona, koska mä tykkään käydä ja hän hyvin harvoin on innokas moiseen. Mulla on omat harrastukseni ja muutenkin hyvin pitkälti omat kuvioni. Jos haluan lähteä jonkun ystäväni kanssa vaikka ulkomaanreissulle, niin teen sen kummempia kyselemättä. Mä käyn tapahtumissa ja festareilla kavereiden kanssa aivan samalla tavalla kuin ennenkin, mä harrastelen omia juttuja aivan kuin ennenkin. Mun ei tarvitse sovitella omia menojani kumppanini mukaan, en koe eläväni jotenkin kahlittuna. Mä en oikeastaan näe enkä koe omalla kohdallani sinkkuudessa tai seukkailussa mitään muuta eroa kuin sen, että tällä hetkellä kotona usein on joku toinen tyyppi, jonka kanssa tulee jaettua ilot ja surut. Tunnen olevani aivan yhtä ''vapaa'' kuin sinkkunakin. Teen juuri niitä asioita, joita haluan tehdä. Tämän vuoksi en oikein ymmärrä esim. Takyonin kirjoitusta siitä, kuinka omat menot pitäisi sumplia toisen mukaan jne. En ymmärrä, ei meilläpäin vaan sellaista.

Tosta naimisiinmenosta, imho homma on hyvin pitkälti kiinni kulttuurista ja ihmisen uskonnollisista vakaumuksista. Jotkut ihmiset voivat ojentaa toisilleen sormukset vaikka wiccalaisin seremonioin (ystäväni ovat näin tehneet), ei siinä mitään kristinuskon mukaista vihkimistä tarvita jos ei moinen uskonnollinen vakaumus ole asianosaisten mieleen. Jotkut voivat olla kihloissa vuositolkulla, koska ovat halunneet ns. sinetöidä suhteen omalla tavallaan, mutta häillä ei ole kiire tai niihin ei ole taloudellista mahdollisuutta. Osa ihmisistä ei mene kihloihin tai naimisiin, vaikka ovat varmoja siitä, että haluavat viettää elämänsä kumppaninsa kanssa.

Mitä hiton väliä joillain muodollisuuksilla, eikös pääasia ole se, että pari arvostaa ja rakastaa toisiaan aidosti? Niin, ja jos kyseessä on kristinuskon piiriin kuuluva pari, ei sen tarvitse olla aina MIES joka kosii. ;)

Niin, ja lisättäköön vielä, että itse ymmärrän täysin Frejan pointin siitä, kuinka ihminen voi hyvinkin pärjäillä ja iloita elämässään ilman seurustelukumppania, mutta silti samalla tiedostaa toivovansa elämäänsä kumppania, koska omaa halun asioiden ja rakkauden jakamiselle. Tällä ei ole mielestäni mitään tekemistä sen kanssa, että juoksisi ympäriinsä etsimässä ''vain jotakuta'' täyttämään hatarasti rakennetun minänsä aukkoja.

[q]anniharha, 16.8.2007 17:54:

Lisää samaa mieltä olevia o/

½ + ½ -ajattelumallista tulee mulle mieleen lähinnä lapsena luetut sadut. Sammakosta tulee prinssi vasta prinsessan suudelman myötä, prinsessa herää unestaan vain prinssin suudellessa häntä... Joo morjens, siihen on syynsä miks ne jutut lukevat juuri satukirjoissa

Jos ihminen ei pärjää omillaan tai arvosta itseään yksilönä, kuinka se pystyisi tasapainoiseen ja tasa-arvoiseen suhteeseen toisen kanssa? Liian usein olen katsonut vierestä, kuinka suhteet kaatuvat toisen palvoessa rakastaan pelastajana ja täydellisyyden tuojana. Tilanne on väistämättä johtanut joko hyväksikäyttöön (hahaa, toi hölmö tekee mitä vaan mun vuokseni ja antaa kaiken anteeksi, mähän voin myös tehdä mitä vaan eikä se silti jätä mua yksin) tai palvonnan kohteena olevan karkuunlähtöön (apua, se ei rakasta mua jos en ole täydellinen, mä en jaksa olla täydellinen, mä tahdon olla ihminen enkä jumalolento).

Masennuksen ja muutaman muun kriisin läpikäyneenä olen toki itsekin usein sortunut hetkellisiin haavekuviin ja toivonut löytäväni neliraajaisen prozac-pillerin, joka pysyvästi muuttaisi pilvet hattaroiksi ja värjäisi loskan vaaleanpunaiseksi. Nykyisin saatuani sekä elämäni että pääni vähän parempaan järjestykseen olen huomannut, etten mä tahtoisi elää sellaisessa maailmassa. Hyvät hetket tuntuvat paljon paremmilta, kun välillä on niitä neutraaleja tai huonojakin. Mielestäni se pätee niin parisuhteisiin kuin elämään ylipäätään. Mikään ei ole varmaa tai ikuista - tai jos tahtoo uskoa että oma rakkaus on, niin se siirappi voi kuitenkin joskus tauota parisuhteen ulkopuolisista syistä. Mä ainakin tahdon löytää jonkun, joka pysyy vierellä ne huonotkin hetket, sillä ne kuuluvat mun elämään siinä missä yltiöonnellisetkin. En mä tahdo hukuttautua hattaraan, tahdon mieluummin elää täysiä ja kolhujen sattuessa kirota ja itkeä tuskan pois pelkäämättä, että toinen säikähtää itkusta turvonneita kasvoja ja lähtee etsimään ikuista, horjuttamatonta onnea muualta.

Viime aikoina olen kuullut aivan liian monta kertomusta, kuinka saduista omaksutut haavekuvat ovat kääntyneet karmivaksi todeksi. Varsinkin kotiseuduilla susirajan suunnassa itsemurhatilastoihin on ilmestynyt aivan liian monta tuttua tai tutun tuttua päälle parikymppistä nuortamiestä, joiden elämä on päättynyt parisuhteen loppumiseen. Niillä seuduilla kun perinteisesti ei tunteista puhuta iltasatuiän jälkeen, eikä telkkarisaippuakaan kerro tavallisten ihmisten tavallisesta arjesta, vaan dramatisoi elämän pelkäksi rakkaudeksi ja kuolemaksi. Meidän äidit ja isät pysyvät naimisissa vaikka rakkaus olisikin hiipunut, ne eivät ole eroavaa sukupolvea, siitä mahdollisuudesta ei edes keskustella. Kun oma ensirakkaus kävelee vastaan, se iskee lujempaa kuin mikään muu aiemmin, satuprinsessa tuntuu löytyneen ja elämä saa sisältöä, jota pelkkä mäskipönttö ja pilluralli eivät ole tarjonneet. Kun emäntä sitten vaihtaakin sut siihen jonka korolla on tuunatumpi, jää jäljelle vain tiskivuori, kylmä sänky, tyhjä mäskipönttö ja helvetillinen ikävä, eikä kukaan olekaan kertomassa kuinka siitä selvitään. Ilman sua mulla ei ole mitään, ilman sua minä en ole mitään. Joillakin tilanne menee viimeiseen pisteeseen ja pelkistyy yhteen laukaukseen. Joissakin tapauksessa kahteen, kun ex on otettu mukaan hautausmaalle.

Ja kun Klubbariin kertoo mielipiteensä, on ilmeisen fiksua tarkentaa pari asiaa: kyllä, mielipiteet ovat vain minun näkemyksiäni ja perustuvat tähän asti kertyneeseen, vielä kohtuullisen lyhyeen elämänkokemukseeni. Jos olet eri mieltä niin ole vaan - voihan mun omatkin käsitykseni muuttua vielä jonain päivänä. Edellisen kappaleen esimerkki on toki karrikoitu näkökulma ja ½ + ½ -ajattelun kapea ääripää, mutta terävästi se pistää kun kuulee entisten koulukavereiden äitien itkun heidän lukiessaan poikiensa viimeisiä sanoja. Rakkaus on maailman vahvin voima, mutta voidakseen jakaa sitä eteenpäin se tulee löytää ensin itsestään, ettei tarvitse imeä toista kuiviin.

Kuulostinpa irstaalta tuon viimeisen lauseen lopussa.

[/q]

Nainen, soot kuule viisas olento. Helvetin hyvin sanottu. Vihoviiminen asia, jonka ite sanoisin tai haluisin kuulla, on just tuo että ''Mä en oo mitään ilman sua, mä en voi elää ilman sua''. Mä oon ainaski helekutin paljon ihan ilman miestäkin, ja mun elämässä on helkutin paljon sisältöä ilman miestäkin. Mun ukko on hyvin voinu elää aiemmin ilman mua, ja kyllä se pystyis siihen yhäkin. Ja sama meikällä, ihan hyvin voisin elää yksin ilman ukkoanikin. Mut en halua, koska rakastan jatkuvaa vittuilua, ja seinät ei osaa vittuilla yhtä hyvin takasin ko toi spede.

Jotkut asiat on onneksi päätöksiä, ei pakottavia tarpeita. (Toisin ko esim. paskominen - mun lempiaiheeni ja -harrastukseni. *sydän*)

Tähän luukkuun pölähtäminen on välillä tuntunut kamalimmalta ikinä, mutta välillä vaikeat päätökset tuo myös suuren helpotuksen. Henki kulkee, sydän on vapaa.

Eiku etiäpäi, sano mummo hangessa! Ku vaan ois se hanki... :D

[q]Zeratul, 24.9.2009 17:46:

Selvennetään siis vielä:
Vaikka teoriassa pelkkä ulkonäkö riittäis hetken hurvitteluun, nii moni asia toisen käyttäytymisessä vois olla niin paha turn off et se ois este. Kaikki muutamaa tuntia pidempi kanssakäyminen sit taas (imo ihan luonnollisesti) vaatii et toinen pystyy tyydyttämään jotain muutaki haluja ku lihan himoa. Ei vaan kiinnosta jakaa hellyyttää tai herätä naisen vierestä jota ei pystyis kattoo silmiin ja kehuu kauniiks, nii miks sitä pitää piilotella et ulkonäöllä on välii, ku sillä kuitenki on.

Ota siitä selvää jos pystyt. :D


---
Ootko muutes koskaan testannut tota kättelyä ja silmiin katsomista? Mä kun yritin ystävällisesti auttaa ystävää hädässä tarjoamalla hyvän vinkin naisnäkökulmasta, mut jätkä vaan tylyttää menemään.

---

Ei herra siunaa, tollanenhan on ylitsepääsemättömän pelottavaa. :S
Tänäänki ku kävin kaupassa nii meinas valahtaa ihan tomaatiks ku kassaneidillä oli levee hymy ja sellanen arvuutteleva katse, eikä se oikeesti ollu lähelläkään mun makua ulkosen suhteen.
[/q]

Noniin, tätä mä lähinnä ajoin takaa. Jos sä näät jonkun tosi hehkeen typyn, niin kuin sä voit olla varma, että haluaisit ees bängäillä sen kans, koska sehän voi olla täys tampio, ja heti kun meet juttelemaan sille, niin asia saattaa käydä ilmi? Siinä vaiheessa et välttämätta haluaisi olla edes kaveri kyseisen ihmisen kanssa. Vastasit nyt sentään äsken jotain käyttäytymiseen liittyen, joten hallelujah! Ja emt, kyllä lihan himojakin usein tyydytellään useampi timma, entäs jos sekin homma sukkaa vaikka kuin ois hotti mimmi?

Niin, ja siis ulkonäöllä on toki merkitystä, joillekin enemmän ja toisille vähemmän, jos on näkökyvyn omaava ihminen. Mä en siis missään vaiheessa ole kieltänyt omalta osaltani, että sillä muka ei olisi merkitystä. Oon vaan kyseenalaistanut sen, että kuinka muka heti ensinäkemältä voisi tietää haluavansa olla muuta kuin kaveri - tai pikemminkin edes kaveri -, vaikka ei ole vielä edes jutellut henkilön kanssa.

Ja tosta kättelystä, toihan oli nyt vähän huono esimerkki, koska sä et ollut siinä aktiivisena toimijana. Mä voin näin naisena sanoa, että toi on kyllä ehdottomasti paras lähetymistapa imho, siis silmiin katsominen, kättely ja itsensä esittely. Tässä on nyt selkeesti jotain selittelyn makua sun puoleltasi! Kandeis ITE kokeilla eikä teilata ideaa jonkun pelottavan kassakokemuksen perusteella!

---
6. Siveys on perusäijä ratkaisuineen ja ajoituksineen. Hänellä on hyviä ajatuksia yleisellä tasolla, mutta surun hetkellä äijillä on tapana tulla kylmästi ratkaisemaan ongelmat, kun taas naisilla on luontaista kykyä kuunnella. Surun hetkellä harva kaipaa ratkaisuja, vaan ihan vain kuuntelijaa, joille voi tilittää ja avautua.
---

Osui kyllä nyt taas niin ytimeen, että piti oikein muuttaa forum titteli

[q]Zeratul, 24.9.2009 16:27:

No jos on uskomista tohon Takyonin postaamaan statistiikkaan nettideittailusta http://blog.okcupid.com/index.php/2009/09/14/online-dating-advice-exactly-what-to-say-in-a-first-message/ nii naiset ei ilmeisesti osaa ottaa ulkonäköön kohdistuvia kehuja kovin hyvällä. Ois kyl jännää nähä kuinka vahvasti tosta poikkeevia lukuja livetilanteet antais.

Ois se vaa nii paljo helpompaa jos naiset hyväksyis sen et miehet ihan luonnostaan kiinnittää enemmän huomioo ulkonäköön, onhan se sitä paitsi hiukka vaikeeta antaa luonnossa positiivista palautetta jostai muusta ku ulkonäöstä jos ei tunne toista entuudestaan. Mut ku ei kelpaa moinen keskustelun avaukseks, pitäis jaksaa keksii jotai mielettömän fiksuu ja kiehtovaa sanottavaa ihmiselle jonka intresseistä ei oo pienintäkää haisuu. Paskaa.
[/q]

Eihän siinä tarvi olla haisua toisen intresseistä, kun käy vaikka alottamassa keskustelun katsomalla silmiin ja kättelemällä ja sanomalla, että ''Moi, mä oon Janne. Mikä sun nimi on?'' Miksi pitäs olla jotain sen ''hienompaa'' fraasia, toihan on about hienoin kaikista, ja ikävän harvoin moiseen törmää.

(Tosin, törmäsin kyllä viimeksi junkkabileissä, eli junkkapoijjaat osaa! Ala kuunteleen runpuu ja bassoo! *joo*)

Niinjoo, ja eihän siinä ole mitään pahaa, jos ihailee toisen ulkoista olemusta. Asiat voi nyt vaan esittää niin monella tapaa. Sellanen ''Viddu sä oot hyvännäkönen!'' -lähestysmistapa saattaa antaa monelle sellaisen vaikutelman, että lähestyvä ihminen hakee vain normibaarikulttuurin mukaista hetken (omaa silmää miellyttävää) huvia, vaikka tästä ei olisikaan kyse. Suosittelen siis tota kättelyä ja jutustelua muista aiheista, vaikka kuinka toisen ulkonäkö miellyttäisikin.

Tippaleipäaivo has spoken.

"Happiness for a sole reason is just another form of misery, because the reason can be taken away from us at any time."

On muitakin tapoja olla olematta yksin, kuin seurusteleminen

[q]mini_mi, 10.6.2009 17:56:

Toistaiseksi kuulosti siltä, että yleissivistystä. =D
[/q]

No sit ei pitäis olla kauhian vaikia homma. :D

Sinkkuluukku what's up! Täällä taas :/

Pakko kyl postaa tää kuva tänne.

Elekieli jäpällä ainakin hallussa, en tajuu miten muka voi olla niin vaikeeta!

o__0

Hei mussukka kerro mulle muuten sellainen mielenkiintoinen fakta et miks naiset käyttäytyy niin epäloogisesti? Taas todistettiin se asia et jos itse osoitan että mua kiinnostaa niin nainen on tosi hankala ja lopulta mul menee hermot eikä kiinnosta enää. Okei ymmärrän et pitää leikkii vähän vaikeesti saatavaa MUTTA... sit jos tylytän sitä ihan täysin niin yhtäkkiä se onki kiinnostunut ja haluaa nähdä. Mä en niinku oikeesti vaan ymmärrä :D

[q]satumetsä, 16.8.2007 22:55:
Mä olen hiukka eri mieltä kuin edelliset kirjoittajat.

Mä oon niin imelä ja pehmo, että musta on erittäin ihana kuulla ja sanoa: "mä en voi elää ilman sua''.

Jos mä en koskaan koe, että ton kanssa haluan elää loppuelämäni, niin en mä kyllä sen kanssa elä sitten kovinkaan kauaa.

Minkäs teet, jos ei ole elämässä sisältöä. Kaikilla ei ole! Se sisältö voi lähteä aika nopeasti itse kultakin, kun tarpeeksi kilahtaa. Mielenterveysongelmat ovat erittäin hyvä esimerkki siinä, kuinka sisältö voi kadota tahtoamattaan.

Onneksi saa edes jotain sisältöä: kumppanin. Ja kun saa edes jotain sisältöä, niin on helpompi alkaa etsimään elämäänsä muutakin sisältöä. Mikäs sen suurempi voima, kun rakkaus.

Joskus se kaikki sisältö voi vaan kadota ja joutuu etsimään sen kaiken uudestaan, enkä näe siinä mitään pahaa, että löytää edes yhden asian elämäänsä, joka jotain merkitsee. Onko se nyt niin kamalaa, jos mulla ei ole elämässä mitään ja löydän ensin sisällön miehestä, enkä koirasta tai jalkapallosta?

Ennemmin edes yksi ihana asia elämässä, kuin 0 ja itsemurha. Sen yhden voimalla voi päästä pitkälle. Se voi todella pelastaa, jos on edes yksi asia, mikä pitää hengissä. Ennemmin mä valitsen yhden ihanan asian elämääni, kun vitusti asioita paskalla sisällöllä.


Mun mielestä melkein kaikki ihmiset tarvitsee toisia ihmisiä lähelleen. Aika harva voisi elää ilman mitään kontaktia muihin. Tai siis monella se elämän sisältö kuihtuisi aika hyvin siinä vaiheessa. Eli tässä mielessä vois hyvinkin sanoa, että harvempi täällä voi elää ilman muita ihmisiä. Niin onko se sitten niin kamalaa, jos jollain on lähellä vain yksi ihminen, ketä ilman ei voisi elää? Toisilla on lauma ihmisiä ympärillään mutta joillain on vain se yksi. Ei kaikki löydä miljoonaa kaveria, toiset löytää vaan sen yhden ja ainoan. Ja harva on onnellinen ilman mitään ihmissuhdetta.

Joten sanokoot kaikki mun puolesta: "en voi elää ilman sinua".
Jos semmonen tilanne sitten joskus tulee, että tätä toista ei enää ole, niin ehkäpä löytääkin uuden asian, jota ilman ei voi elää.. tai sitten surullisesti ei tosiaan pysty enää elämään..
[/q]


Ymmärrän sun pointin, ja ajatuksesi ei ole yhtään sen arvottomampia ko esim. munkaan. Onhan rakkaus ihana asia, ja se voi suorastaan pelastaa henkiä, mutta itse taannoin 2 vuotta masennuksesta kärsineenä sanon omasta puolestani, että kyllä ainakin mun oli löydettävä omat jalkani ja kliseisesti ns. opittava itse lentämään omilla siivilläni, ettei mun elämäni perustuisi toisessa ihmisessä roikkumiseen. (Ja en tarkoita, että sinä roikkuisit kumppanissasi, vaan puhun vain omista kokemuksistani.) Me ollaan kaikki yksilöitä yksilöllisten elämäntilanteidemme kera, eikä ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta näin suuriin kysymyksiin. Itse olen käynyt aika helvetinmoisen henkisen kamppailun itseni kanssa sen suhteen, että opin arvostamaan itseäni ja elämää yleensäottaen. Mun on kyllä pakko sanoa, että tähän mun elämäntilanteeseen kaiken kokemani jälkeen ei enää mahtuisi ihmistä, jolle olisin _kaikki_ elämän sisältö. Mä en myöskään pysty pitämään toista ihmistä koko maailmanani. En pystyisi sanomaan, etten voisi elää ilman mun miestä, koska se ei pidä paikkansa. Sen kuitenkin voin hyvin sanoa, etten haluaisi elää ilman mun miestä, vaikka siihen kyllä pystyisinkin.

Me ollaan niin kovin erilaisia kaikki, ja jokainen parisuhde on myös erilainen. Eipä näistä asioista voi mitenkään kiistellä, on vain erilaisia ajatuksia, jotka kaikki on samanarvoisia. Mulle on ollut ihan helvetin tärkeä homma, että olen saanut itseni kasaan ja löytänyt elämääni sisältöä muun kuin kumppanin kautta, koska jokunen vuosi sitten hain sitä sisältöä elämääni nimenomaan kumppanin kautta eikä se vaan toiminut mulla. Jollakulla muulla voi toimiakin, ja olla suorastaan pelastava voima. Mulle on ollu tärkeetä, että oon ite saanut itseni kasaan, uskaltanut hakea ja pyytää apua, luonut mulle tärkeitä ystävyyssuhteita. Mulle itselleni on tärkeää kyetä elämään yksinäisyyden kanssa, ja osata olla yksin yhdessä ja yhdessä yksin. En yhtään väheksy toisten ihmisten merkitystä, koska harva tosiaan täällä kykenee ja haluaa elellä ilman minkäänlaista toisten ihmisten läsnäoloa, mutta ainakin mun oli ikään kuin löydettävä onni, rakkaus ja turvallisuus mun itseni sisältä, ennen kuin kykenin näkemään sitä ympärilläni ja antamaan itsestäni sopivalla tavalla - en liikaa enkä liian vähän.

Tottakai mäkin haluan lähteä siitä lähtökohdasta, että kumppanin kanssa voisi vietellä vaikka loppuelämänsä, mutta tollaset asiat ja päätökset on kyllä mulle sen verran suuria, että mieluusti elelen jalat maassa ja päivä kerrallaan kuten sanonta kuuluu. Sen toki voin sanoa ihan syrämmeni pohjalta, että rakastan mun miestä niin paljon ku nyt reilun vuoden jälkeen voi rakastaa. Koen kyllä rakkaudenkin sen verran eläväiseksi ja kehittyväksi asiaksi, että joskus mummelina jos ton sian kans viel hengaan nih nauran varmasti itelleni, kun tässä vaiheessa elämää sitä kuitenkin tietää niin hyvin vähän yhtään mistään mitään, ja rakkaus on mitä luultavimmin vasta nupuillaan ja täynnä puolitotuuksia. :)

Mun elämäntilanteeni ja oma henkinen hyvinvointini vaikuttaa varmasti tähän kirjoitukseeni, kuten sinunkin elämäntilanteesi omaasi. Mä olen miettinyt paljon sitä, miten vanhemmuus muuttaisi mun ajatuksiani ja arvomaailmaani. Siinä vaiheessa, kun pieni ihmisolento mahdollisesti jonakin päivänä putkahtaa tähän maailmaan, meikäläinenkin varmasti kasvaa aika rankasti. Edelliset vuodet on ollu tähän nuoreen ikään kuuluvaa oman itsensä etsimistä ja just niiden omien siipien löytämistä, mutta eipä tässä elämän koulussa voi ahmia mitään oppitunteja etukäteen. Juuri esim. vanhemmaksi kasvaa lapsen kasvamisen myötä, ja muutoinkin ajatukset sun muut elävät elämäntilanteiden mukaan.

Aika mielenkiintosta sinkkuluukkuvuodatusta mut hey, it's almost weekend!

Tarviiko siihen yhden? Spessun kyllä varmastikin..
Huomaan olevani todella epäreilun ihanassa asemassa itse elämässäni, kun niitä spessuja, ihania, halikasoitettavia ihmisiä on useampikin. ^__^

[q]MrMaunus, 12.11.2009 22:00:

Mut joo: Olet oikeassa Vampyrella. Syyllistyin liikaan yleistämiseen ja muutan katsantoani. Riippuu täysin tehdystä duunista ja kotioloista kumpi on helpompaa. Tota vaikeat lapset juttua en kuitenkaan niele sillä riittävällä kurilla luulis pahemmankin kauhukakaran saada rauhoittumaan. Kyllä niitä keinoja riittää. (Lukitsee vaikka sitten komeroon hetkeksi, jos ei meno muuten rauhoitu :D ) Itselleni kuitenkin tuntuu helpommalta lastenhoito yms. kotiaskareet verrattuna niihin töihin mitä olen itse tehnyt. (mm. Metallitehtaan"liukuhihna"hommat. En rupea listaamaan ellei joku erikseen pyydä koska tuntuu että porukkaa ei hirveästi kiinnosta lukea mun työhistoriaa :D )
[/q]

Noh, tää aihe on yllättäenkin mun sydäntä lähellä, kun teen duunia ns. haastavien lasten parissa. :) Vaikka esim. juuri mun työ on haasteellista ja välillä tosi stressaavaa (kuten monet muutkin työt), niin on kuitenkin eri asia hoitaa muiden lapsia työtiimin kanssa kuin omia muksuja kotona yksin. Työkaverilta voi pyytää, että voisiko hän vahtia jotain lasta sillä välin kun käy vessassa, ja välillä voi vaikka pyytää hetken oman tunnekuohun tasaantumiseen, jos oikein käy tilanne kipakaksi ja vaikeaksi. Työ on aina työtä, josta pääsee joskus kotiin ja lomalle.

Lapsen ei tarvitse olla huonosti kasvatettu, että hän keksii kaikenmoista jäynää. Lapsen kuuluukin keksiä jäynää, ja vanhemman kuuluu kestää sitä. Lapsi saa olla lapsi ja kehittyä pikkuhiljaa. Jokaisella lapsella on esim. uhmaikä, ja toisilla lapsilla tämä vaihe vaatii vanhemmilta _todella_ paljon kärsivällisyyttä. Parivuotias lapsi voi olla todella haasteellinen ilman, että vanhempi on häntä ''väärin'' kasvattanut. Jos näitä uhmaikäisiä sattuu vielä olemaan kaksi toisissaan jatkuvasti kiinni tavaroita heitellen ja rääkyen ja riekkuen, niin kyllä siinä elellään aika jänniä momentteja, jos hoitaa lapsia yksin kotona ja haluaisi käydä vaikka vessassa. :P Erinäisiä sairauksia potevat lapset ovat tietysti myös oma lukunsa, esim. paljon puhuttu ADHD ei kovalla kurilla katoa mihinkään. En ole varma, mitä kovalla kurilla tarkoitat, mutta itse haluan pikemminkin laittaa turvalliset rajat, joiden puitteissa lapsi saa olla lapsi ja kasvaa ja kehittyä omaa tahtiaan. Ja niin, mulla ei siis ole omia lapsia, mutta näin haluan toimia työssäni.

Mutta jooh, kotimammana tai -isukkina on moni erittäin hyvillä mielin, vaikka se välillä vähän rankkaa onkin omalla tavallaan, tapauksesta riippuen. Pikkulapsi-ikä kestää kuitenkin niin vähän aikaa, eikä uhmaikäkään ikuisesti kestä, thank god, jos vain jaksaa olla jämäkkä aikuinen kaikkien ulkopuolisten kadulla kulkevien mummujen ja mammojen kauhisteluista ja arvosteluista huolimatta. Moni vanhempi on kuitenkin oikeasti tosi väsynyt, jos ei saa öisin nukuttua, eikä lapsi päivisinkään oikein nuku päiväunia. Väsymys tuo sitten mukanaan kaikenmoisia ikäviä mörköjä, joten kyllä se kotivanhemmuuskin on välillä aika rankkaa ''duunia'', ja todella arvokasta sellaista. Mä en lainkaan menisi sanomaan, että kotivanhempana olo olisi jotenkin helpompaa kuin työelämä.

oikeisiin ihmisiin vaan törmää joskus, pitää vaan mielen avoimena ja ottaa kaiken vastaan mitä tulee. Epäonnistumisiakin tulee mutta ei niistä pidä masentua, uutta putkeen vaan.

ja sit siinä välillä kun on täysin sinkku niin pitää ottaa siitä ilo irti..!

Mun mielestä tää on mukawa paikka tässä vaiheessa elämää. Kun juuri on saanut asiat kuntoon elämässä*pepsodent*

http://img195.imageshack.us/img195/2273/single2.jpg