Täysin normaali vaihe elämässä. Joskus senki on loputtava....
Toivottavasti. Eihän täälä jaksa ikuisesti kekkaloida.
Pakastaminen on vastaus kuolemaan.
I laugh at the face of death... Vituttaa jos ei saa omaa tajuntaa digitalisoiduttua ennen kun tulee noutaja XD. Mut en sit tiedä. Se on sen ajan murhe. Päivä kerrallaan! =)
En. Miksi jotain mikä kuuluu elämään yhtä täydellisesti kuin syntyminen, pitäisi pelätä? C.G. Jungin sanoja mukaillessani.
Luonnollista kuolemaa en pelkää, mutta sitten taas pelkään sitä että kuolen liian aikasin esim. jossai onnettomuudes.
[q]Morrowe, 23.1.2008 20:51:
[--] Eniten kuolemassa mietityttää, mitä tapahtuu sielulle, tai sille tunteelle, että on olemassa. [--]
[/q]
Tää lause kiteyttää mun ajatukset suht täydellisesti 
Luulisin, että kuolleena on aika sama fiilis kuin ennen syntymää. Joten ei mitään pelättävää, mutta hetket ennen kuolemaa voivat ikävässä tapauksessa olla kivuliaita. Toitottavasti eivät, ja toivottavasti tässä ehtii vielä tehdä yhtä jos toista ennen kuin hetki lyö.
En oikeastaan pelkää kuolemaa, mutta pelkään sitä, että entä jos en ehdikään toteuttamaan ja saavuttamaan elämässäni kaikkea sitä, mitä haluaisin.
en kunhan se tulee kivuttomalla tavalla... ei silleen että jäät auton alle oot koomassa 3 kk. sen jälkeen oot 10v. halvaantunu ja sitten ajattelet kaikenlaisia leikkauksia mitkä kumminkin epäonnistuu tulee lisää kipuja*eiei**igor* niin sanoisin että ruiskulla suoraan sydämmeen kun nukkuu...*poks*
en omaa kuolemaa pelkää niinkään.. Vaan sitä, että menettää taas itselle rakkaan ihmisen.. Sitä viiltävää kipua ei haluaisi tuntea.. Eikä sitä tyhjyyttä, jonka toinen jätti jälkeensä.. Hirveä tunne on myös se, kun tajuntaan hiipii se, ettei koskaan enää näe toista, ei koskea tätä eikä keskustella tai nauraa yhdessä..
Ku muistais aina osoittaa läheisilleen kuinka tärkeitä ne on.. Koska ei voi ikinä olla varma, että he ovat vierellä vielä huomenna..
Toivottavasti siinä ei oo mitään pelättävää. Kyllä mä sitä kuitenkin pelkään. Mitäköhän senkin jälkeen on vai onko mitään? Asioita joita ei voi pieni ihmismieli käsittää...
[q]Morrowe, 23.1.2008 20:51:
Eniten kuolemassa mietityttää, mitä tapahtuu sielulle, tai sille tunteelle, että on olemassa. Itse ainakin jäin miettimään, mitä tuo nainen kertoi "kuolemastaan" -ei ollut mitään valoa kohti-fiiliksiä, niinkuin kuolevilla usein on. Mutta johtuiko se vaan siitä, että "sielu" ei ollut irtautunut ruumiista koska nainen ei ollutkaan kuollut -pelkästään jäähtynyt?[/q]
Skepsis.fi:stä tämä tuohon valoa kohti-fiilikseen liittyen:
"Blackmoren mukaan selitys kuuluu näin: Toimiakseen aivosolut tarvitsevat happea. Jos happea ei ole saatavilla, ensimmäisinä toimintakykynsä menettävät toisten neuronien toimintaa estävät aivosolut. Tämän seurauksena aivoissa alkaa toimia runsaasti neuroneita, joiden ei pitäisi aktivoitua. Kun henkilö siis joutuu veden alle pitkäksi aikaa ilman happea, hänen aivoissaan aktivoituu runsaasti ylimääräisiä aivosoluja. Nämä aivosolut puolestaan luovat näkökentän keskelle jota useimmat neuronit näköaivokuorella edustavat kirkkaan kohdan, joka suurenee hapenpuutteen lisääntyessä. Ihmisen näköjärjestelmä tulkitsee suurenemisen kirkkauden lähentymisenä. Lisääntyvän hapenpuutteen tuloksena on siis kokemus tummasta tunnelista, jonka päässä sijaitsevaa valoa kohti henkilö on matkalla."
Jos aivot ovat saaneet happea loppuun asti ennen "sammumistaan", ei tämän selityksen mukaan - jos oletetaan sen olevan oikea - pitäisikään näkyä valoa tunnelin päässä.
Itse sanoisin yksinkertaisesti, että sielu on vain uskonnolisten ja poliittisten pelureiden keksintöä ja se tunne, että on olemassa katoaa samalla kun aivotoiminta lakkaa.
[q]tiiplis, 22.1.2008 13:42:
En tiedä pelkäänkö mut surettaa että sinne (minne sitä nyt sitten kuoleman jälkeen meneekin) joutuu menemään yksin. Ja ero rakkaista on varmasti vaikeaa.
[/q]
Tässä näkyy tämä yleinen "harhakäsitys", oletetaan että kun kuollaan niin senkin jälleen ollaan ihmisiä, se miten ajattelet ja mitä tunnet. Loogisempaa on unohtaa semmoinen koska todennäköisesti ajatusmaailmasi kuolleena on jotain aivan...aivan muuta.
No itse topikkiin sanon, että voisin sanoa pelkääväni kuoleman hetkeä, voi varmaan hieman kirpaista. Sen jälkeen tosin ei mitään syytä, tai ainakin olettaisin että ei sitä kuolla sanan varsinaisessa merkityksessä, enemmänkin mennään kotiin.
En. Mutta Kuolemalla olisi syytä pelätä minua koska jonain päivänä
tulen noutamaan Hänet ja talutan manalan majoille jossa pidän
mahtavat grillijuhlat, isäntänä vanha vihtahousu.
En oikeastaan pelkää kuolemaa. Toivoisin että kokisin jollain tapaa olevani perus-onnellinen sillä hetkellä, että olisi sellainen olo että tein suunnilleen parhaani. Se että olis "ehtiny tehdä kaiken" on mielestäni aika absurdi ajatus, veikkaanpa että kuolinvuoteella tärkeimpiä ovat ihan perusasiat kuten perhe, ystävät jne.
En pelkää itse kuolemaa.
Pelkään sitä millä tavalla se tapahtuu. Pitkä piinallinen ei houkuttele yhtään.
Kun kuolen, haluan sen tapahtuvan silmänräpäyksessä tai unessa.
En pelkää kuolemaa, sillä niin kauan kun olen hengissä, sitä on turha pelätä ja kun olen kuollut, ei sitä enää voi/kannata pelätä.
En sitten tiedä onko kuoleman jälkeen jotain vai ei, toivoisin että olisi, mutta sittenhän sen näkee. Jos ei ole, niin eipä se sit suretakkaan ja jos on, niin seikkailu jatkuu.
Toivon myös että kun kuolen, niin ei itkettäis sitä että olen poissa tai sitä mitä en ehtinyt tehdä, vaan iloittais kaikesta siitä ajasta jonka täällä tallasin ja muisteltais kaikkea mitä tein/koin täällä ollessani.
Mitä taas tulee muiden ihmisten kuolemaan, niin aina se on surullista, mutta en mä yleensä sure niiden kuolleiden ihmisten takia, vaan siksi että niin monille se tuottaa pahaa mieltä. Myös jos tapahtuma on ollut sellainen jota en syystä tai toisesta ymmärrä (esim. itsemurha ilman että tiedän motiivia) niin se surettaa. Joskus myös saattaa surettaa jokin viimeinen tapaaminen tms, jonka olis voinut hoitaa fiksumminkin. Mutta uskon että ihmiset pääsevät kuollessaan parempaan paikkaan ja jos onkin niin että mitään jatkoa ei ole, niin he eivät joudu kärsimään siitä että kuolivat. Täten heidän vuokseen minua ei sureta.
[q]STE, 26.1.2008 21:30:
--- clips ---
Tässä näkyy tämä yleinen "harhakäsitys", oletetaan että kun kuollaan niin senkin jälleen ollaan ihmisiä, se miten ajattelet ja mitä tunnet. Loogisempaa on unohtaa semmoinen koska todennäköisesti ajatusmaailmasi kuolleena on jotain aivan...aivan muuta.
--- clips ---
[/q]
Hmm, se suruhan on olemassa ennen kuolemaa, ei sen jälkeen. Eli sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa mitä ihminen on tai ajattelee kuoleman jälkeen tai onko tai ajatteleeko mitään...
[color=black]En.[/color]
Kyllä sitä turhan paljon pelkää. Itselläni on kuitenkin neurologinen infektiosairaus ja sen aiheuttamana sydänvika + immuunivajauksia, niin pelkään kuolevani joko sydämen rytmihäiriöön tai opportunistiseen infektioon. Jotenkin ajatus infektioon kuolemisesta on tosi pelottava, mutta niin sekin, että yhtäkkiä pumppu pettäisi, parikymppisenä.
Vielä reilu vuosi sitten ajattelin, etten varmaan elä kolmikymppiseksi. Se oli aika ahdistava ajatus. Nykyään uskon, että voin elää vielä paljon kauemminkin, tuurilla ainakin.
Turhaahan tuollainen pelkääminen tietysti on, mutta minkäs teet. Olen tosi tyytyväinen elämääni ja olisi kurjaa jättää se "kesken".