Yhden DJ:n Tarina...

Oli tuulinen alkusyksyn päivä, kun Jonde taivalsi vaivalloisesti Kaijonharjun katuja. Hänen jalkaansa särki, sitä vaivasi vanha sotavamma. Jokin aineista seonnut jengiläinen oli puukottanut häntä viisi vuotta sitten jalkaan. Siinä tuntui nykyisin hermosärkyä aina kylminä ja kosteina päivinä. Tiedäthän, sellaista…pirullista.

Nyt Jondea otti päähän. Hän oli takulla Oulun omituisin keikkatyöläinen. Jonden liikeidea oli kaikessa yksinkertaisuudessaan soittaa ihmisille heidän omia cd-levyjään heidän omilla soittimillaan ja periä siitä viisikymppiä satsi. Jonde sai tämän kuningasidean soittaessaan levyjä eräänä tympeänä perjantai-iltana limudiskossa. Silloin teinit olivat olleet tavallista kännisempiä ja Jondella aineet lopussa.

Pari vuotta taloja kierrettyään Jonde oli säälittävä näky. Sellainen hän oli toki ollut ennenkin, mutta tätä nykyä tämän surkuhupaisan hepun olemus ei juuri poikennut Kaijonharjun puistokemisteistä. Ilman kauppakouluakin Jonde osasi laskea, että viisikymppiä viikossa ei ollut riittävä summa ylläpitämään aikuiselle miehelle minkäänlaista elintasoa. Ja se oli todella hyvän viikon saalis. Jonden ammattiylpeys esti häntä käymästä sossun tiskillä, joten hän oli todella edellä aikaansa etsiessään ruokansa roskiksista.

Useat radikaalit tahot olivat olleet hyvin kiinnostuneita Jonden hyötydyykkaamisesta. Hän oli saanut paljon uusia yliopistoystäviä. Enimmäkseen kettutyttöjä ja muita vihreitä. Sekä yhden kolmisormisen, kellanharmaan pienen miehen, mutta se varmaan oli vain hallusinaatio.

Jonden maha soitti sooloa, kun hän silmäili puistonpenkille unohtuneesta lehdestä ruokamainoksia. Siankylkeä, vasikanleikettä…mutta tosiasiassa ruuaksi oli jälleen kerran nahistuneita retiisejä. Mutta mitä näenkään! Jonde katsoi lehdessä olevaa kissankokoisilla kirjaimilla präntättyä tekstiä, jossa luki: koehenkilöitä etsitään. Hänen silmänsä välähtivät. Ruokaa…ja rahaa. Siitäpä duunia päiväksi, hän mietti ja lähti suunnistamaan ilmoituksesta lukemaansa osoitteeseen.



Oikeastaan on ihan kivaa pitää vähän rokulia keikoista, Jonde aprikoi. Lehden osoite oli lähistöllä, joten sinne ei kestänyt kauan kävellä edes laahaavalla tyylillä. Se oli hyvä, sillä hän arveli lehti-ilmoituksen vetävän kosolti populaa. Mutta kas kummaa. Kun Jonden avasi oven tuon lääkefirman streriiliin aulaan, paikalla ei ollut ketään.

No jopas on kumma, Jonde hymähti. Ihme, kun raha ei ihmisille kelpaa. Jonde raahusti vastaanottotiskille ja hymyili sihteerille. Wau, hengähti Jonde mielessään. "Daisarit" alkoi pyöriä Jonden päässä nopeutetun karusellin tavoin, vaikka hän inhosi Juicea.

"Miten voin auttaa?" liversi tuo d-luokan hollywood elokuvasta karannut minussa-ei-ole-mitään-aitoa-mutta-kaikki-on-hyvin-tehty blondi. "Tuota, voisitko ystävällisesti neuvoa, mihin koehenkilöt ilmoittautuvat?" kähisi Jonde kiihtyneenä, ja näytti lehti-ilmoitusta sihteerille.

Blondi kumartui eteenpäin niin, että Jonde näki ne. Häntä pyörrytti. Sihteeri hymyili ja iski silmää. Sitten hän sipaisi Jondea reidestä ja supisi hänen korvaansa:"lähdetäänkö takahuoneeseen, muru". Jonde huomasi näkevänsä valveunia ja pakotti itsensä palaamaan takaisin arkeen.

"Hei, kaveri, kuuletko? Nimi vain tähän, rappuset ylös ja oikealle". Jonden matka haavemaailmasta maanpinnalle oli karu, mutta keikalla ollessaan sitä tottuu kaikenlaiseen. Jonde putosi jaloilleen kuin kissa hypättyään viidennestä kerroksesta. Ei hirveän näyttävästi, mutta toimintakykyisenä. "Kiitos", hän sanoi ja lähti nousemaan rappuja yläkertaan.

Portaiden yläpäähän kavuttuaan Jonde katsoi ympärilleen. Käytävä näytti autiolta ja pitkältä. Itseasiassa koko paikka muistutti rangaistuslaitosta. Jonde oli viettänyt Kempeleen poikakodissa melkein koko lapsuutensa, joten hän tunsi olonsa kotoiseksi. Hän koputti ja avasi vastausta kuulematta sihteerin neuvoman oven.



"Tarvitaanko täällä DJ:tä?", häneltä melkein pääsi nähdessään Frankensteinin morsiamen näköisen tutkijan. Tämä 190 senttinen roteva nainen muistutti kovasti Jonden keskivertoasiakkaita, joten lipsahdus olisi ollut ymmärrettävä. Viime hetkellä Jonde korjasi. "Tarvitaanko täällä koehenkilöä?", hän kysyi ja odotti naisen vastaavan "Kyllä, tarvitsemme aivosi ja SIELUSI!". Mutta tätäkään ei lausuttu ääneen, ja nainen vastasi: "Kyllä, olet tullut oikeaan paikkaan. Ole hyvä ja istu tuohon penkille, niin otamme sinulta muutamia tietoja ylös"

Se olikin kerrassaan epäilyttävä lista kysymyksiä. Kukaan ei ollut kiinnostunut Jonden iästä, ruokailutottumuksista, veriryhmästä tai muistakaan yleensä tutkimuksen taustamateriaaliksi kerättävistä tiedoista. Sensijaan kysyttiin:



Onko sinulla lähisukulaisia? Ei
Seurusteletko tai asutko kumppanin kanssa? Ei
Onko sinulla lapsia? Ei
Onko suvussanne perinnöllisiä sairauksia? Ei
Onko suvussanne mielenvikaisuutta? Ei…kai.



Viimein, kolmisivuisen lomakkeen täytettyään Jondea hirvitti. Vaikkei hän erityisen välkky ollutkaan, niin hän aavisteli pahinta. Hänelle nyökättiin hyväksyvästi. "Sovit tähän kokeeseen erinomaisesti", hänelle kerrottiin. "Juuri tällaista henkilöä etsimmekin", kommentoi viiksekäs Ms. Frankenstein kellertävien hampaidensa välistä.

Taitaa olla edessä rankempi rundi, tuumi Jonde, kun hänen hihansa käärittiin ylös. Ms. Frankenstein otti neulan pöydältä. Se oli pitkä ja sen sisällys näytti kellertävältä. "Tämä nipistää hiukan. Sinulle annetaan nyt kokeellista psyykenlääkettä. Aineen vaikutuksen loputtua saat kertoa kokemuksestasi meille." Jondea hymyilytti. Taisin päästä ilmaiselle tripille, josta saa vielä rahaakin, hän tuumi. Sitten, kun neulan mäntä oli pohjassa, Jonde tunsi päässään kiskaisun. Hän tunsi lentävänsä kuin sukkula läpi maailmankaikkeuden. Wau, tämä on paljon parempaa kuin spiidi, tuumi Jonde.



Hänen päänsä täyttyi ensin epäselvistä valoista, jotka tanssivat häilyvästi juuri näkökentän rajalla. Seuraavaksi tuli sarja ilotulituksekomaisia valonpyrähdyksiä. Viimein näkymä vakiintui tasaiseksi tähtimatoksi. Jonde räpisteli galaksin poikki kuin varpunen. Meno ei tosin ollut yhtä sulavaa, mutta varmanoloista se oli. Ja lujaa mentiin. Välistä Jondesta tuntui, kuin hänellä olisi pelattu galaksinvälistä flipperiä, niin rajuksi tuo poukkoileva matkanteko yltyi.

Lopulta Jonde huomasi saapuneensa jonnekin. Paikka näytti oudolta. Taivas oli tavallista punertavampi, ilma tuntui raskaalta hengittää. Kolme aurinkoa valaisi planeettaa oudossa kulmassa saaden Jonden käden näyttämään entistäkin kellertävämmältä.

Huh, onpa todentuntuista. Tuntuu ihan siltä, niinkuin oikeasti olisin täällä. Jonde otti muutaman askeleen eteenpäin. Hänen kuluneiden kenkiensä alla rahiseva sora oli oudonnäköistä, se jousti kävellessä normaalia enemmän. Jonde katseli ympärilleen. Useiden kilometrien säteellä näkyi vain autiota kamaraa, mutta kaukana horisontissa kimmelsi kaupunki. Jopa Jonden logiikalla pystyi päättelemään, että sinne hänen tuli kävellä.

Niinpä Jonde laittoi lapikasta toisen eteen, käveli yllättävän ripeästi, joustavin askelin pitkin futuristista maisemaa. Kylläpä nämä kemistit ovat kehittyneet sitten 60-luvun hippiaikojen, tämä on kerrassaan mahtava trippi. Entisaikoina sitä vain oli hetken pihalla, sitten tuntui kuin päässä olisi muurahaisia ja lopulta heräsi suu mudalta maistuen. Ei puhettakaan, että maisemat olisivat vaihtuneet tai että olisi voinut kävellä oudoilla planeetoilla.

Kotvasen käveltyään Jondea alkoi väsyttää. Lisäksi häntä jo tympäisi olla matkalla, josta pikkuhiljaa oli tulossa ikävystyttävä. Itseasiassa se alkoi muistuttaa Jonden normaalielämää, tarpomista paikasta toiseen joko soittokeikkojen tai ruan perässä. Jonde hymähti mielessään. Tästä ei tosiaan puutu, kuin muutama hullujenhuoneelta karannut vakioasiakas.

Siinä vaiheessa, kun tuo pahuksen kaupunki oli kivenheiton päässä, Jonde oli jo monta kertaa aikonut jättää matkanteon kesken ja pötkähtää selälleen. Hän ei ollut mikään luovuttajaluonne ja oli jaksanut kävellä pelkän sisunsa avulla näinkin pitkälle. Jostain löytyi vielä voimia jatkaa ja lopulta Jonde käveli tämän oudon kaupungin katuja. Ne olivat yhtä autioita kuin hänen lukioilaisbändinsä keikkapaikat.



Jonde katseli myhäillen rapistuneita taloja. Onpa kotoista, talothan muistuttavat ihan Jonden lapsuudenkotia Tyrnävällä. Tosin muistot syntymäkodista olivat vain kahden vuoden ajalta ja monen elämänmainingin kuluttamia. Jonde mietti, mitä pirua hän täällä tekisi. Trippi ei tuntunut olevan läheskään ohi.

Jonde päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa hommat. Eihän tässä muukaan auta. DJ on DJ vaikka sitten jossain päänsisäisessä avaruudessa. Niinpä Jonde koputti ensimmäisen talon oveen.

Oven avaaja oli aikamoinen möykky. Siltä ainakin Jondesta näytti. Sillä oli joku tuntosarvi ja pyöreänmuotoinen näköelin. Kai. Mutta urheasti Jonde heitti vakiorepliikkinsä tälle kasalle. Olihan se/hän/tuo mahdollinen tuleva asiakas. "Tarvitaanko täällä DJ:tä", kysyi Jonde ja odotti, että hänet syötäisiin päivälliseksi tai uhrattaisiin jollekin jumalalle.

Mutta kas kummaa, tuo oudon planeetan vielä oudompi asukki sanoi vain. "Kyllä, tule sisään". Jonde ei tiennyt, oliko tämä hyvä vai huono asia, mutta astui kuitenkin tuohon matalaan majaan. Hämärääkin siellä oli, Jonde otti aurinkolasinsa päästään ja laittoi ne paidan taskuun.

"Minkälaista musiikkia täällä kuunnellaan?", kysyi Jonde. "Minä kuuntelen mieluiten tällaista Kazardialaisten vesiheinien suhinaa", vastasi alien. Friikki, Jonde ajatteli mielessään. Noh, näihinhän olen jo tottunut. "Onko sinulla soitinta?", Jonde kysyi. Asukki osoitti ruumiinsa ulokkeella nurkkaa, jossa oli todella erikoinen viritelmä soittopeliksi. Se oli kasattu kömpelösti kokoon monenlaisista putkista ja kilistimistä. Möykyn ohjeilla Jonde sai rakkineen toimimaan ja pian kaikuivat oudot saundit pitkin rapistuneita seiniä.

Talon asukki näytti vajoavan transsiin kuullessaan ihmeelliset sävelet. Se hytkyi omituisesti vaihtelemalla painoaan puolelta toiselle. Jaha, näin ne alienit sitten bailaavat. Jondea hymyilytti. Sitten hän ajatteli vähän miksata. Pakkohan sitä jotain palkkionsa eteen tehdä. Hän kilisteli vähän huminan sekaan ja paukutteli putkia.

Se ei tainnut olla viisasta. Talon asukin ainoassa sumeasti tuijottavassa silmässä välähti jokin. Jonde olisi voinut vannoa sen olevan raivoa. Perhana, nyt suututin sen, kävi Jonden mielessä juuri ennen kuin hänen jalkansa alkoivat toimia. Jonde kiisi kuin aroporo karkuun tuota vihaista möykkyä, jonka musiikillinen nautinto oli pilalla. Friikit voivat olla todella vihaisia, jos sille päälle sattuvat. Möykky loikki yllättävän ketterästi Jonden perässä. Hän pääsi ovelle, riuhtaisi sen auki ja juoksi huohottaen pitkin autioita katua perässään tuo raivoisasti pomppiva pallo. Jonden huonompi jalkakin tuntui toimivan, eikä juokseminen tuntunut lainkaan pahalta.

Pian Jondea alkoi naurattaa. "Popopo poing poing pooing poing" kuului hänen mielessään, vaikkei hän liiemmin pitänyt Irwinistäkään. Viimein asukki jäi jälkeen ja Jonde hidasti vauhtia. No eipä tämä paikka juurikaan Kaijonharjusta poikkea, hän nauroi jo ääneen ja havahtui lääkefirman tutkimushuoneessa kummasteleviin katseisiin.

Vähän rauhoituttuuan Jonde antoi tyylitellyn kuvauksen keikastaan. Hän sai kuulla, että oli mahdollista, että hän oli tehnyt sen oikeasti. Jondea puistatti. "Minä siis kävin siellä...paikassa?". "Niin, se on mahdollista. Ottamasi aine on yhteistyössä NASA:n kanssa henkimatkustamiseen kehitetty kokeellinen valmiste. Sen tarkoitus on erottaa sielu ruumista, jotta se voisi matkata vieraille planeetoille.", vastasi Ms. Frankenstein aprikoiden. "Varmoja tosin emme voi olla, joten jatkamme kokeita. Kiinnostaisiko sinua…".

Silllä kohtaa lausetta Jonde nousi seisomaan ja otti takkinsa naulasta. Hän lenkkasi huonolla jalallaan yllättävän ketterästi ulos huoneesta. Nyt riitti keikkailu, tuumi Jonde ja suunnisti kohti työvoimatoimistoa.

Jonde oli hieman masentunut täyttäessään kuvausta itsestään ja varatessaan aikaa virkailijalle. Häntä vähän epäilytti, palkkaisiko kukaan häntä tavallisiin töihin. Varsinkin, kun lomakkeessa entisten työpaikkojen kohdalla luki:kiertävä DJ, erikoistunut intergalaktisiin keikkoihin. Epäonnistuminen artistina kirveli Jondea hieman, mutta ehkä näin oli parasta. Saanpa ainakin ruokaa ja katon pääni päälle, hän tuumi sosiaalitoimistoon kävellessään.

Kotvasen kuluttua Jonde sai kaupungin asunnon ja pääsi töihin erään suuryrityksen pakkauslinjalle. Hän oli jo tyystin unohtanut entisen elämänsä kiertelevänä DJ:nä. Kunnes koitti firman joulujuhlan aika.

Jondea ei tosin pyydetty soittamaan levyjä, mutta hän näki ensimmäistä kertaa yrityksen johtohenkilöt. Keikkatyöläisenä ollessaan Jonde oli usein miettinyt, mitä hänen asiakkaansa tekivät työkseen.

Täällähän ne olivat, melkein kaikki. Firman laatupäällikkö kuunteli vapaa-aikanaan kärpäsen surinalevyjä, varatoimitusjohtaja pukeutui naisten vaatteisiin ja toimitusjohtaja oli hyllyvä limamöykky kaukaiselta planeetalta.

Hyvin kirjoitettu.