Lepakko!

Ylen näyttämä erinomainen "Lepakko - Kahden kerroksen väkeä" dokkari herätti paljon sekä hyviä että huonoja muistoja. Jaa parhaat muistot ja pahimmat painajaiset.

Parhaat Lepakkomuistot ovat ehdottomasti kaikki ne bileet jotka tuli koettua ja ihmiset joihin tuli tutustuttua *sydän*

Oma pahin painajainen Lepakko-painajainen on että työpaikka on juuri siinä talossa mikä rakennettiin Lepakon päälle.

Siis Lepakosta vai niin ku yleensä lepakoista muistoja?

Huono pohjustus ilmeisesti. Kyse siis rakennuksesta jonka Elmu valtasi vuonna 1979. Rakennus toimi nuorisokulttuurin monitoimitalona. Tapahtumia ja toimintaa talossa riitti melkein jokaiselle viikonpäivälle: Radio City aloitti siellä toimintansa, Aira Samulinin tanssikoulu, bändien treenikämpät, kirppis ja lukettomat määrät rock-, punk-, räp, tekno, trance jne. -bileitä. Lisää tietoa löytyy ainakin Elmun sivuilta.

Tiedän joo mikä oli Lepakko. Sorry my mistake, en lukenut kunnolla joten toi oli päivän turha kysymys. Mutta aiheesta sen verran, että en oo koskaan käynyt joten ei oo kokemuksiakaan siitä.

Dokumentti oli hyvä osoittaessaan, että Lepalla oli wanhaan aikaan vielä rankempi meno kuin Illuissa (niinkun nää yrjösammiot joiden vieressä oli soppakauhat, niin liekkihotellin asukkaat saattoi sit noukkia sammiosta sinne mahd. luiskahtaneet tekarinsa *sars*)

Ikävää oli, ettei tanssiskenestä Lepakossa ollut sanan pätkää. Olihan siellä joskus en edes kehtaa sanoa minä vuonna jopa keikalla Guru Josh

Lepakossa järjestettiin punk-henkiset Lepakon lopettajais -nimellä kulkeneet pippalot syksyllä -99, mutta ne todelliset lopettajaiset oli tietysti Pussyn ja Illun yhteistempaus Pillusions, n. 40 tuntia kestäneet bileet jotka oli noita virallisia lopettajaisia myöhemmin, ja joissa oli käytössä rannekkeet btw. Mun paras Lepakkomuisto on Pillusionsin lopusta ja huom. en yleensä ole missään tapauksessa Tab-fani, mutta tämä kohtaus on syöpynyt sydämeen:

kaikkien aikojen vikana Lepa-Illu-biisinä Tapi soitti sunnuntain ja maanantain välisenä yönä Orkidean Unityn kahdelta eri vinyyliltä, joten biisi jatkui ja jatkui. Olisko meitä ollu n. 40 henkeä sitten bileiden päätyttyä menossa narikkaan, kun narikassa/cafén puolelta soi Louis Armstrongin What a Wonderful World. Siinä oli isolla naisella pinnassa ihan ihquplur-tunteet, kyllä näin on

mä en ikinä käynyt lepakossa, vaiks sillon bileissä jo pyörin, ja sekös vieläkin vituttaa!!!!!!!!